Ajankohtaista: Lääketieteen ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelu auttaa potilasta

Eilen ilmestynyt YLE:n terveysuutinen herätti ajatuksia. Kirjoituksen otsikko oli päinvastainen tähän nähden ja se perustui useisiin haastatteluihin. Aiheena oli se, minkälainen rooli erilaisilla “täydentävillä hoidoilla” tulisi olla terveydenhuollossa. Useat haastateltavista olivat sitä mieltä, että niiden pitäisi ehdottomasti olla mukana. Tätä kantaa edustivat mm. itse vakavista sairauksista toipuneet henkilöt sekä erilaisia ihmistieteitä edustavat tutkijat.

Kirjoituksessa on taustalla hyvä ajatus mutta valitettavasti myös hirmuinen määrä kritisoitavaa. Itsekin pyrin ehdottomasti siihen että rakentavaa keskustelua voitaisiin käydä kaikkien osapuolten välillä. Vaikka joskus kirjoitan terävästkikin, se ei tarkoita sitä ettenkö voisi muuttaa mielipidettäni hyvien perustelujen myötä. Tässäkin tekstissä otan jyrkästikin kantaa mutta en tarkoita sitä kenellekään henkilökohtaisesti. Uskon vakaasti siihen, että suurin osa ihmisistä kaikilla osapuolilla haluaa viimekädessä parasta vakavasti sairaille potilaille.

Kaikki ei ole suhteellista

Lukuun ottamatta ylilääkäri Vesa Katajaa, YLEn haastattelemien ihmisten kommenttien rivien välistä piirtyy selkeä kuva niin kutsutusta postmodernistisesta tiedekäsityksestä. Tämä sanahirviö vaatii tarkempaa selvitystä. Lyhyesti: kyseessä on 1900-luvun puolessavälissä erityisesti taiteen ja filosofian parissa muodostunut suuntaus. Sen hallitsevana piirteenä on relativismin korostaminen, eli siis sen että asiat ovat aina tulkinnanvaraisia riippuen siitä mistä suunnasta niitä katsotaan ja mihin verrataan.

Postmodernismi on herättänyt suuria tunteita kaikkialla minne se on mennyt. Suurimmat kamppailut on ehkä käyty tieteen parissa. Puhutaan jopa Tieteen Sodasta, jossa postmodernistit ja tieteellisen realismin kannattajat ottivat isosti yhteen 90-luvulla (pääasiassa Yhdysvalloissa). Pahin vääntö lienee nykyään jo takanapäin mutta YLEn uutinen on esimerkki siitä, että aihe toisinaan pulpahtelee edelleen pintaan.

YLEn artikkelissa yhteiskuntatieteiden tohtori Pia Vuolanto kiteyttää postmodernistisen tulkinnan terveyskeskustelussa:

“Konflikti perustuu erilaisiin käsityksiin tiedosta, tieteestä ja tutkimuksesta. Konfliktissa ei pystytä kohtaamaan toista osapuolta erilaisten tietokäsitysten takia. Konfliktin toisella puolella on tieteeseen uskovat, ne joiden mielestä tiede on oikeutetuin tapa tietää maailmasta. Toisella puolella ovat ne, jotka uskovat kokemukseen. He ensisijaistavat tunteen, tuntemuksen, uskon ja toivon, ja sitä kautta ymmärtävät oman kehon toimintaa, Pia Vuolanto tiivistää.”

Hän näyttää hyväksyvän kritiikittä väittämän siitä että kaikenlainen tieto on täysin samanarvoista eikä mitään objektiivista mittaria tiedon luotettavuudelle voi olla (lisäys 18.12.2016: Pia Vuolanto huomauttaa tämän kirjoituksen kommenteissa että EI itse hyväksy ajatusta, vaan viittaa tässä objektiivisesti tehtyihin havaintoihin erilaisista ajattelutavoista).

Tämä nostattaa luonnontieteilijän verenpainetta monta pykälää ja on nähdäkseni keskeinen syy, miksi myös tiedemaailmassa on edelleen (sinänsä hölmöä) vastakkainasettelua humanististen- ja luonnontieteen välillä.

Itse olen yrittänyt pitäytyä erossa tuosta vastakkainasettelusta. Itse asiassa olen monien humanististen tieteiden innokas itseopiskelija. Mielestäni esimerkiksi filosofia on äärimmäisen tärkeää. Myös sellaiset tieteet, kuten juuri yhteiskuntatiede, ovat välttämättömiä jotta voisimme ymmärtää maailmamme toimintaa. Niissä postmodernismi voi joskus olla jopa hyväksyttävä tapa tulkita saatua tietoa. Esimerkiksi erilaisissa kulttuureissa samat asiat voivat saada hyvin erilaisia merkityksiä ja niille on vaikea löytää mitään objektiivista totuutta. Onkin surullista nähdä että Vuolanto vahvistaa luonnontieteilijöiden keskuudessa joskus tavattavaa negatiivista stereotypiaa humanisteista.

Luonnontieteet ovat jo lähtökohdiltaan erilaisia kuin ihmistieteet. Esimerkiksi kokeellisella tutkimuksella on aivan keskeinen merkitys luonnontieteessä, kun taas se on lähes mahdotonta tiettyjen ihmistieteiden parissa. Tämä johtaa perustavanlaatuisiin tieteenfilosofisiin eroihin näiden tieteenalojen välillä. Postmodernismi ei yksinkertaisesti kuulu luonnontieteiden pariin. Tämä ei ole pelkästään minun näkemykseni, vaan se on myös vallitseva käsitys nykyajan tieteenfilosofien keskuudessa (kts esim. Chalmers).

Otetaanpa esimerkki. Minä päätän että isovarpaani on maailman tärkein instrumentti universumin tutkimiseen. Lähden kulkemaan ulos kosketellen rakennuksia ja ihmisiä isovarpaani kärjellä. Saan sillä selville, minkälaisista materiaaleista maailma koostuu ja miten voin varpaallani vaikuttaa siihen. Päätän myös että teen sillä terveyteen liittyvää tutkimusta. Koskettelen isovarpaallani syöpäsairaita ihmisiä ja sitten katson, ketkä kuolevat ja ketkä jäävät henkiin. Tällä saan mielestäni luotettavaa tietoa siitä miten syöpää tulisi hoitaa.

Postmodernin tulkinnan mukaan isovarvasskopiani on täysin pätevä tiede. Sehän on vain yksi tapa tuottaa tietoa maailmankaikkeudesta muiden joukossa. Kuka sinä olet sanomaan, että minun pottuvarpaani olisi väärässä? Postmodernistiset tieteenfilosofit, kuten Paul Feyerabend (1924-1994) ovat tosissaan esittäneet, että esimerkiksi Voodoo on täysin samanarvoinen tapa tuottaa tietoa, kuin kokeellinen luonnontiede – kyse on vain vallitsevien kulttuurien välisistä eroista. Terveyden edistämisen dosentti Pauliina Aarva voisi pitää pottuvarvastutkimuksiani pätevänä:

“Kyse on siitä, kenellä yhteiskunnassa on valta määritellä, mikä ja millainen tieteellinen näyttö on oikeaa ja riittävää käytännön terveydenhuollon päätöksentekoa varten. Lääketieteessä nojataan pääasiassa RCT:hen (randomized controlled trials), mikä sopii huonosti kehomielihoitojen hyötyjen tutkimiseen, sanoo terveyden edistämisen dosentti Pauliina Aarva.”

Hänen käsityksensä näyttäisi olevan, että yhteiskunnassa jotenkin vain määritellään että mikä on pätevää näyttöä ja mikä ei. Ja että tämä on puhtaasti valtakysymys.

Ei, arvoisa dosentti Aarva. Kyse ei todellakaan ole vain valtasuhteisiin perustuvasta määrittelystä. Kyse on ylipäätään tieteen monisatavuotisesta kehityksestä ja siitä, minkälaisen tiedon on osoitettu tuottavan käyttökelpoista tietoa ja uusia sovelluksia. Tässä nimenomaan sokkoutetut, lumekontrolloidut tutkimukset ovat osoittautuneet ylivertaiseksi. Sen lisäksi, jotta voitaisiin ymmärtää miten ja miksi aito luonnontiede etenee, on otettava mukaan elementtejä myös tieteen sosiologiasta ja kognitiotieteistä. Jälkimmäinen tarkastelee sitä, miten uudet selitykset pikkuhiljaa muuttavat aikaisempia selityksiä tutkijoiden mielessä (kts. esim Thagard). Luonnontieteissä asioita ei vain mielivaltaiseti päätetä joidenkin valtasuhteiden perusteella.

Olen kirjoittanut tieteen kehityksestä enemmän täällä.

Lisäksi väite siitä että RCT-tutkimukset soveltuisivat jotenkin huonosti “kehomielihoitojen” tutkimiseen on tietämätön. On totta, että mitä kokonaisvaltaisemmasta hoidosta on kyse, sen hankalampi tarkoin kontrolloituja olosuhteita on muodostaa. Mutta kyllä niihinkin on keksitty toinen toistaan kekseliäämpiä konsteja. Aina edes lumekontrollia ei tarvita, vaan erilaisia kokonaisvaltaisia hoitoja voidaan verrata keskenään ja selvittää niiden tehokkuutta monilla eri mittareilla. On myös eräänlainen olkinukke väittää, että pelkästään RCT-tutkimukset olisivat lääketieteessä hyväksyttyjä. Ne ovat nk. ’Gold Standard’, eli näytön ylin aste mutta itse asiassa parhaimmillaan lääketutkimuksissa ja niissäkin tutkimusasetelmiin voi sisältyä monenlaisia puutteita. Tietoa joudutaan käytännössä aina kokoamaan myös muuntyyppisistä tutkimuksista. Jos RCT-tutkimukset soveltuvat johonkin tutkimuksen kohteeseen huonosti, sitä on tutkittava toisin keinoin. Tämä ei ole mikään ”vapaudut vankilasta” (tai tässä tapauksessa ”vapaudut todistustaakasta”)-kortti.

Postmodernistisen luonnontiedekritiikin suurin vaara on siinä että se avaa tien kaikelle mahdolliselle puoskaroinnille. Kun mitään objektiivisia standardeja ei ole, kuka tahansa voi väittää mitä tahansa ja kaikki on hyväksyttävä.

Määritelmien tarpeettomuus

Postmodernistinen maailmankuva tuo mukanaan myös jännittäviä tapoja määritellä asioita esimerkiksi kulttuurin ja perinteiden mukaan. Jotkut väittävät että länsimaiset ihmiset eivät ymmärrä kiinalaista lääketiedettä, sillä termit ymmärretään jotenkin eri tavalla tai jotain. Olen kuullut väittämästä monta eri versiota.

Itse olisin kovin kiinnostunut tietämään, minkä pituuspiirin kohdalla itään päin kuljettaessa ihminen muuttuu biologialtaan täysin eri olennoksi. Ilmestyykö meille esimerkiksi jossain vaiheessa kehon läpi kulkevia energiameridiaaneja?

Ei tietenkään. Kokeellinen luonnontiede ja sen tuottama tieto on vuosisatojen saatossa osoittanut meidän kaikkien olevan evoluutiobiologisesssa mittakaavassa jopa hyvin läheistä sukua toisillemme. Samat luonnonlait pätevät meihin samalla tavalla, riippumatta siitä missäpäin maailmaa sijaitsemme. Eikä isovarvasskopiani ole sen kummempi tapa tehdä tieteellistä tutkimusta Oulussa kuin Shanghaissakaan.

Postmodernismin tuoma standardittomuus mahdollistaa myös tarpeettoman jaottelun vaihtoehtoisiin ja täydentäviin hoitoihin, joka on YLEn artikkelin keskiössä. Tästä aiheesta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään ja ehkä joskus saankin aikaan perusteellisemman katsauksen. Todettakoon nyt lyhyesti että mielestäni kyseinen jaottelu on turha ja ainoastaan sekoittaa niitä potilaita, kenen etua me kaikki ajattelemme.

Sen sijaan että jaettaisiin erilaisia lääketieteen muotoja moniin lokeroihin, on viisainta pitää vain kaksi: perustuu hyvään tutkimusnäyttöön ja ei perustu.

On selvää, ettei näissä kategorioissa ole mitään selvää jakoa, vaan raja on häilyvä. Tutkimustiedon karttuessa epävarmuus vähenee ja jossain vaiheessa voidaan todeta että kyllä tämä hoito taitaa selkeästi olla enemmän hyödyllistä kuin haitallista. Jos suoraa näyttöä kliinisestä hyödystä ei ole kertynyt, voidaan tarkastella sitä voisiko hoidosta olla hyötyä perustuen sen esitettyihin toimintamekanismeihin. Samalla voidaan arvioida mahdollista haittaa. Ei ole syytä epäillä etteikö esimerkisi säännöllinen liikunta ja terveellinen ruokavalio tukisi syöpähoidoista toipumista. Ne eivät ole minkään vaihtoehtoporukan yksinomaisuutta, vaan samoja hoitoja voi suositella jokainen asiansa osaava lääkäri ilman että näitä edes nimitetään ”täydentäväksi hoidoksi”. Olennainen seikka on myös se, miten jonkun hoidon hyödyntäminen on pois jostain muusta. Hyvää ei saa ”täydentää” huonolla jos nettovaikutus on negatiivinen.

Järkevä kritiikin aihe sentään on terveydenhuollon resurssit:

“Meidän terveydenhuoltojärjestelmässä painotetaan paljon ulkoista tehokkuutta. Vastaanottoajat ovat lyhyitä ja diagnoosi on pakko muodostaa, vaikka ihmisen kärsimyksen kirjo ei diagnoosien rajoja noudattaisikaan, sanoo terveyden edistämisen dosentti Pauliina Aarva.”

Tämä ei kuitenkaan ole tieteellinen kysymys eikä senkään vuoksi sovi perusteluksi minkäänlaiselle ylimääräiselle lokeroinnille.

Vastakkainasettelusta todella on hyötyä

Käännän otsikossa YLEn artikkelin keskeisen teesin päälaelleen. Syy on siinä että edellä mainittuja perusteluja käyttäen, on mahdollista tehdä juuri sellaista vastakkainasettelua joka pelastaa ihmishenkiä. Unohdetaan postmoderni relativismi ja hyväksytään että kun toimitaan luonnontieteiden parissa, asiat ovat joko totta tai ei, riippumatta siitä kuka tutkimusta lukee ja missä. Lääketieteessä on olemassa objektiivisia todistusaineiston ja tiedon standardeja ja kaikki hoidot tulee punnita niiden mukaan riippumatta siitä, kuka niitä tarjoaa. Kun tällaista ”vastakkainasettelua” tehdään, kaikki osapuolet joutuvat näyttämään korttinsa ja heikoimmat kädet häviävät. Myös potilaat hyötyvät sillä tällöin heillä on käytettävissään paras mahdollinen tieto itsenäisen päätöksenteon tueksi. Vakavasti sairaita potilaita ei saa johtaa harhaan vetoamalla epämääräisiin tulkintoihin erityyppisistä tiedoista. On kysyttävä, mikä toimii ja mikä ei – ja ”täydentää” tätä kysymyksellä MIKSI.

Rakentavaa keskustelua tarvitaan. Enää ei kuitenkaan tarvitse mennä ajassa taaksepäin sinne, missä keskusteltiin minkälainen tieto on luotettavampaa kuin toinen. Nyt voidaan rakentavasti keskustella siitä, miten paras mahdollinen tieto saadaan hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla.

Olen täysin samaa mieltä siitä että erilaisia maailmankuvia tulee ymmärtää eikä poteroituminen auta ketään. YLEn artikkelissa vilisevät postmodernit tulkinnat vain haittaavat yhteisen kielen löytymistä. Ehdotan että kaikille asetetaan samat järjen, logiikan ja todistusaineiston vaatimukset ja aletaan käymään rakentavaa keskustelua sen pohjalta. Se on viime kädessä paitsi potilaiden, kaikkien muidenkin etu.

20 Comments

  1. Saara sanoo:

    Kiitos, hyvä kirjoitus! Terveydenhoitojärjestelmäämme toivoisin uudenlaista otetta, jossa potilasta hoidettaisiin kokonaisuutena, eikä yksittäistä oiretta/sairautta parantaen ja ravitsemustiede otettaisiin mukaan hoitokäytäntöihin.

    1. Pauli sanoo:

      Kiitos, Saara. Oma vaikutelmani on, että kaikki tuntemani lääkärit kyllä hoitavakin potilaitaan kokonaisuutena. Toki nämä ovat vain tarinoita mutta toisaalta en myöskään näe mitään järjestelmätason syytä sille miksi näin ei olisi. Lääkärithän tekevät diagnoosia laatiessaan anamneesin, jossa pyrkivät selvittämään mahdollisimman kokonaisvaltaisesti potilaansa vaivan. ”Kokonaisvaltainen hoito” on epämääräinen käsite jonka alle mahtuu monenlaista. Jos joku tulee valittamaan kipeää polvea, tulisiko samalla kertaa hoitaa myös henkilön ravitsemus kuntoon? Ehkäpä mutta miten tämä voitaisiin käytännössä hoitaa? Usein on yksinkertaisesti pakko keskittyä siihen mikä ihmistä vaivaa ja kohdistaa toimenpiteet siihen.

      Asiaan liittyy myös sellainen näkökulma että moni potilas menee vastaanotolle saadakseen tiettyyn vaivaan tietyn hoidon. Moni vieläpä vaatii saada mahdollisimman nopean ja helpon ratkaisun. Sellainen voi usein olla pillerin muodossa. Tämäkin on tietysti potilaan itsemääräämisoikeutta.

      Se on kyllä totta, että terveydenhuollon kehittäminen mm. pidempien vastaanottoaikojen suuntaan olisi tervetullut suuntaus. Lisäksi olisi varmasti hienoa jos sairaaloissa olisi enemmän ravitsemusterapeutteja, joille lääkärit voisivat potilaitaan ohjata.

      Olennainen pointti on se, että terveet elämäntavat eivät suinkaan ole mitään täydentävää hoitoa, vaihtoehtoisesta puhumattakaan. Ne kuuluvat kiinteänä osana näyttöön perustuvaan lääketieteeseen.

  2. Markku sanoo:

    ”humanististen tieteiden innokas itseopiskelija” 🙂

    Jes! Vaikka tämä ei nyt asiasanoihin suoraan liitykään, niin esimerkiksi syy-yhteyden määrittelyhän on itseasiassa filosofinen kysymys.

    Itse olen ajatellut kirjoituksesi loppuosaa siten, että miten käydään rakentavaa keskustelua esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksistä, kun ne eivät käsitykseni mukaan ole mielipidekysymyksiä.

    Tällä osaamisen alueellahan tunnettu oululainen kansakoulunopettaja on onnistunut ratkaisemaan asioita, joka on ollut kaikkien muidenkin etu.

    1. Pauli sanoo:

      Tuo syy-yhteyden määrittely todella on äärettömän mielenkiintoinen asia 🙂 Tuossa viittaamassani Thagardin kirjassa tarkastellaan sitä lääketieteen parissa. Teksti on raskasta ku mikä mutta erittäin palkitsevaa luettavaa, voin lämpimästi suositella!

      Ihmisoikeuskysymykset ovat minunkin mielestäni sellaisia, joita liiallinen relativismi vain häiritsee. Mielestäni on täysin loogista ajatella asiaa niin että ihmisoikeuksien tulisi esimerkiksi tähdätä objektiivisesti mitattavaan kärsimyksen vähentämiseen. Jotkut (mm. Sam Harris) ovat esittäneet että luonnontieteen keinoin nimenomaan voidaan päästä käsiksi universaaleihin moraalistandardeihin. En ole kyllä tähän puoleen perehtynyt läheskään niin hyvin kun haluaisin.

  3. Juhana Harju sanoo:

    Hei Pauli,

    Kirjoituksessasi teet sen väärän samaistuksen, että tieteeseen perustuvien hoitojen käyttö olisi automaattisesti virallisen lääketieteen harjoittamista. Ja päinvastoin, että vaihtoehtoisia hoitoja harjoittavien keinoista ei olisi tieteellistä näyttöä. Kumpikaan ei pidä paikkaansa.

    Todellisuudessa jakolinja virallisten ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen välillä ei kulje tieteellisessä näytössä ja sen puutteessa vaan siinä, onko henkilöllä terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyys. Jos esimerkiksi itse suosittelen asiakkaalleni Välimeren ruokavaliota, jonka puolesta löytyy vakuuttavaa tieteellistä näyttöä, harjoitan tällöin vaihtoehtoista lääketiedettä ja monen mielestä huuhaa-hoitoa.

    Jos sen sijaan ravitsemusterapeutti suosittelee potilaalleen pohjoismaista ruokavaliota, jonka tueksi löytyy vähemmän tieteellistä näyttöä, hän harjoittaa lääketiedettä vain siksi, että hän on terveydenhuollon laillistama ammattihenkilö.

    Kysymys on siis ennen kaikkea auktoriteettiuskosta.

    1. Pauli sanoo:

      Kiitokset, Juhana, kommentistasi mutta en valitettavasti ymmärrä sitä lainkaan. Osoittaisitko kohdat, joissa käytän termejä ”virallinen” ja ”huuhaa”? Nämä ovat nimittäin sellaisia termejä, jotka kyllä joskus lipsahtavat tekstini sekaan mutta aiheuttavat aina pientä irvistelyä – en nimittäin pidä kummastakaan. Joskus ne vain ovat asiayhteyteen toistaiseksi parhaimmat (esimerkiksi viitatessani yksisarvisterapiaan) mitä olen kirjoitushetkellä keksinyt.

      Minusta siis näyttää, että teet itse oletuksia ja hyökkäät niiden pohjalta muodostamaasi olkinukkea vastaan.

      Mitä jakolinjaan tulee, en myöskään allekirjoita väitettäsi siitä että pelkästään muodollinen pätevyys ja koulutus (siten auktoriteettiusko) ratkaisisi ”virallisuuden”. Kuten hyvin tiedät, itsekin pidän välimeren ruokavaliota näyttöön perustuvana terveen elämäntavan tukipilarina. Tästä voitaisiin lähteä tangentin suuntaan keskustelemaan siitä, missä määrini ruokavaliot ovat lääketieteellisiä ”hoitoja” ja mikä niiden ”virallisuuden” aste on.

      Sen sijaan haluaisin pitäytyä tuossa mainitsemassasi rajanvedossa. Mielestäni määritelmäsi hajoaa hyvin nopeasti lähemmässä tarkastelussa. Näyttöön perustuva määrittely nimittäin huomioi myös indikaation, johon hoitoa tarjotaan. Jos esimerkiksi välimeren ruokavaliota tarjotaan murtuneen nenän hoitoon, se on kiistatta huuhaata määräsipä sen lääkäri tai joku muu. Vastaavasti en voi kuvitella että kukaan järkevä henkilö pitäisi suoranaisena huuhaana välimeren ruokavalion tarjoamista sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyyn. Sen toki myönnän että sen soveltamisessa käytäntöön on valtavasti puutteita mutta sekään ei ole nähdäkseni osa tätä määrittelykysymystä.

      1. Juhana Harju sanoo:

        Harmi, että kommunikaatio toimii nyt niin heikosti.

        1. Pauli sanoo:

          Niin on. Yritetään parantaa jatkossa 🙂

  4. Pauliina Aarva sanoo:

    Hei, Pauli. Vastaan, koska näyt esittävän kummia tulkintoja minun ajatuksistani sinun pottuvarpaastasi. Minusta tuo on asiatonta. Mitä tulee tieteen poliittisuuteen ja valtasidoinnaisuuteen, se on kyllä ihan selkeä ilmiö kaikissa yhteiskunnissa. Se määrittää, millaista tutkimusta ylipäänsä rahoitetaan. Ei tiede ole arvovapaata kuten ei mikään yhteiskunnallinen toiminta ole. Aivan toinen kysymys on tieteen ja käytännön terveydenhuollon suhde. Terveydenhuollossa on tarjolla paljon ja sen ulkopuolella vielä enemmän hoitomuotoja, joilla ei ele tutkimukseen nojaavaa näyttöä. Otetaan esimerkiksi vaikka masennuslääkkeet. Tuoreimmat meta-analyysit osoittavat niiden tehon noin plasebon tasoiseksi lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa. Silti lähes puoli miljoonaa ihmistä syö niitä Suomessa, vaikka haittoja on runsaasti. Erilaiset täydentävät hoidot jäävät tehossa vain hiukan alle lääkkeiden. Tähän voi toki vastata, että käytännöt muuttuvat tutkimustulosten lisääntyessä. Samaan aikaan voi havaita, että tutkimusrahoituksen saaminen sellaisten hoitomuotojen tutkimukseen joilla ei ole ”järkevää” eli luonnontieteellis-kemiallista teoriamallia (kuten monilla täydentävillä hoidoilla), on hankalaa. Tämä johtuu juuri paradigmakysymyksestä eli siitä millainen on vallitseva terveystietellinen näkemys. Lisäksi, kokonaisvaltaista hoitamista ei voi tutkia pelkän luonnontieteen menetelmin, koska ihminen ei ole mekaaninen kone. Hänellä on tietoisuus, mieli ja tunteet, jotka vaikuttavat aina hoitamisessa, vrt. plasebo. En tarkoita, että pottuvarpaasi haavaa pitää hoitaa psykoterapialla(tämä oli vitsi). Minun pointtini on, että kansalaiset ansaitsevat parasta mahdollista, monipuolista ja kullekin yksilöllisesti sopivaa hoitoa, oli se sitten virallista tai ei-virallista. Eivät täydentävät hoitomuodot ole biolääketiedettä. Monet niistä ovat lähempänä psykoterapiaa kuin lääkehoitoa tai kirurgiaa. Vastakkainasettelusta eivät hyödy potilaat, hehän tutkimusten mukaan käyttävät molempia ja rinnakkain, ei vaihtoehtona. Jos ihmiset kokevat, kuten tutkimusten mukaan kokevat, saavansa apua näistä hoitomuodoista esim. kroonisten sairauksien oireiden lievityksessä, niin siihen heillä kai pitäisi olla oikeus ilman että joku ammattiryhmä tai Skepsis alkaa vihjailla heitä typeryksiksi. Tätä, sallivaa mieltä on muuten suurin osa lääkäreistäkin. Vastakkainasettelu on turhaa. Ketä se hyödyttää? Terminologiasta saa hyvän kuvan USAn NIH:n Center for Complementary and Integrative Health -sivuilta. Keskus tutkii täydentäviä hoitoja USA:ssa. Suomessa tutkimuskeskusta ei ole. Viime vuonna julkaistusta kirjastani saa kuvan siitä, mitä ajattelen täydentävien hoitojen suhteesta viralliseen terveydenhuoltoon. Se ei ole sitä, mitä kirjoituksessasi esität. Adlibris.com:ista voi tilata. Katsantooni voit perehtyä myös blogissani https://liinanblogi.com/. On tärkeää keskustella ja vaihtaa ajatuksia avoimesti ja asiallisesti.

    1. Pauli sanoo:

      Hei Pauliina,

      Lämpimät kiitokset perusteellisesta vastauksestasi! Varmuuden vuoksi toistan vielä mitä sanoin alkuperäisessä kirjoituksessani ja mitä itsekin korostat: asiallinen ajatustenvaihto on erittäin tärkeää ja myös minun tavoitteeni. Asiat riidelköön – ei ihmiset – ja lopulta parhaat perustelut ratkaiskoon.

      Otat vastauksessasi kantaa moneen asiaan yhtä aikaa ja jäsentelyn (tai sen puutteen) vuoksi minun on vaikea löytää koherenttia argumenttia, joka kiistäisi kirjoituksessa esittämäni pointit. Toisin sanoen, olet selkeästi eri mieltä mutta vaikea nähdä, miksi. Yritän kuitenkin löytää tekstistäsi pointin ja esittää sen mahdollisimman reilulla tavalla. Pahoittelen jos menee pieleen ja saa ilman muuta korjata.

      Ymmärtääkseni kaikki näkemyksesi kumpuavat tuosta väittämästä, että ”ihminen ei ole mekaaninen kone”. Ja että mieli, tietoisuus ja tunteet ovat jonkinlainen osoitus siitä.

      Tämä on todellisuuden luonnetta koskeva totuusväittämä, joka on objektiivisesti joko totta tai ei. Paitsi tietenkin postmodernistisessa tiedekäsityksessä, jossa kaikki on suhteellista. Pahoittelen jos koit pottuvarvasesimerkkini epäasialliseksi. Olen toisaalta kuitenkin tyytyväinen siihen, että ilmeisesti et pitäisi pottuvarvasskopiaani luotettavana tieteenä. Se tarkoittaa minulle, että sinäkin arvostat objektiivisia standardeja tieteen luotettavuudelle. Huomaan tämän myös siitä, että viittaat masennuslääkkeillä tehtyihin meta-analyyseihin.

      Juuri edellä mainittua taustaa vasten, minun onkin vaikea nähdä miksi ”kokonaisvaltaista hoitamista ei voi tutkia pelkän luonnontieteen keinoin”.

      Jotta tähän saataisiin selvyys ja keskustelussa päästäisiin eteenpäin, olisin kovasti kiitollinen parista täydentävästä vastauksesta:

      – Mitä perusteita Sinulla on sen väittämän tueksi, että ihmisen tunteet, mieli ja tietoisuus ovat jotenkin irrallaan hänen biologiastaan (mikä siis on luonnontieteen keinoin tutkittavissa)?
      – Mitä ovat ne keinot, millä kokonaisvaltaisia hoitoja tulee tutkia, jos luonnontieteen menetelmät eivät niihin päde?
      – Millä tavoin mainitsemasi NIH:n keskus tutkii täydentäviä hoitoja, jos ei luonnontieteen keinoin?

      Ja muutamia muita huomioita/selvennyksiä:

      – En ole väittänyt, että tiede olisi arvoista ja politiikasta vapaata. Tieteen arvoja ovat mm. luotettavien tieteellisten tulosten tekeminen ja toistaminen. Näihin arvoihin pitääkin olla sitoutunut. Ja mitä politiikkaan tulee, itsekin viittasin tuossa että ymmärtääkseen tieteen etenemistä, tulee ymmärtää myös tieteen sosiologiaa. Katson siihen kuuluvan myös politiikan. Alunperin kritiikkini kohdistui haastattelussa esiintyneeseen väittämääsi siitä että yhteiskunnassa joku ”vain päättää” mikä on tiedettä. Kyseessä ei ole mikä tahansa arkinen päätös, vaan erittäin painavasti informoitu ratkaisu, jonka tukena on valtavat määrät todisteita ja johdonmukaista logiikkaa.
      – Mikään ammattiryhmä tai Skepsis ei ole kutsunut ketään typeryksiksi. Ei laiteta sanoja toisten suuhun, kiitos.
      – Kirjasi vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta, kuten myös blogi. Kiitos vinkistä, täytyy tutustua tarkemmin! 🙂

      1. Pauliina Aarva sanoo:

        Hei, kiva kun vastasit. Kiitos. Mulla on nyt kova kiire pitämään luentoa, palaan asiaan vielä myöhemmin, mutta tässä ihan pari pointtia keskustelun aloittamiseksi.

        Tietenkään vastaukseni ei ole koherentti, sehän on kommentointia. Jos koko kirjoituksesi käy systemaattisesti läpi, niin pitää tietysti palata näihin Ylen ohjelmiin kokonaisuutena, ei vain sinun valitsemiesi esimerkkilausahduksiin, jotka ovat osa tuota kokonaisuutta, jonka Ylen toimittaja on koostanut. Se taas johtaa hiukan syvempään tieteenfilosofiseen pohdintaan kuin pelkkään postmodernismin kritiikkiin. Päädytään ehkä jälkimaterialistiseen analyysiin tieteestä. Nämä vaativat tietysti enemmän tilaa ja aikaa keskusteluun kuin blogikommentointi. Ehkä senkin aika vielä tulee.

        Yleisesti ottaen en pidä siitä, että teet omien päätelmiesi perusteella tulkintoja siitä, mitä minä muka ajattelen tai hyväksyn. Pidän suorista kysymyksistä ja suorista vastauksista. Kiitos kysymyksistäsi. Tässä pikaiset vastaukset kysymyksiisi. Kirjassani on näistä laajemmin ja seikkaperäisemmin.
        1. Mitä perusteita Sinulla on sen väittämän tueksi, että ihmisen tunteet, mieli ja tietoisuus ovat jotenkin irrallaan hänen biologiastaan (mikä siis on luonnontieteen keinoin tutkittavissa)?
        – En väitä, että tietoisuus on irrallaan biologiasta (ihmisen suhteen kehosta). Päinvastoin väitän että ne ovat yhtä ja vaikuttavat kumpikin toinen toiseensa. Asian voi tässä keskusteluyhteydessä nähdä muna-kana -mallina, kun tarkastellaan ihmistä ja hänen hoitamistaan: mikä on ensin, biologinen reaktio vai ei-biologinen (psyykkinen, henkinen, mielellinen). Ihmisen hoitaminen ja parantuminen eivät ole vain biologisia (bioääketieteellisiä) ilmiöitä. Mukana on aika sitä ei-biologista puolta. Biolääketieteen (johon moderni länsimainen biolääketiede tietenkin nojaa) perustuu juuri luonnontieteelliseen ajatteluun siten, että biologinen osa/puoli ihmisessä on ensisijainen ihmisen terveydessä ja mieli/tunteet toissijaisia (biolääketiede on nykyterveystieteiden hallitseva paradimga, jota sinunkin blogikirjoituksesi edustaa; toinen esimerkki tästä (luonnontietellisen ajattelun ensisijaisuudesta) on tieteen ja käytännön terveydenhuollon, erityisesti lääkäreiden toiminnan välinen ”pulma” eli suhde plaseboon. Sitä arvostetaan tutkimuksessa (RCT), mutta halveksitaan hoidossa (hoidon muka pitää olla tutkitusti plasebovaikutuksen ylittävää, mikä ei käytännössä kuitenkaan toteudu – tästä on runsaasti näyttöä) mutta sanattomasti ja nykyisin jo julkisesti plasebo hyväksytään lääkärin työssä, mutta ei niiden työssä, jotka toimivat virallisen terveysjärjestelmän ulkopuolella.
        Siis jos ymmärsin kysymyksesi oikein, halusit selvittää, mitä ajattelen tietoisuuden ja biologisen kehon välisestä suhteesta. Ajattelen siten kuin nykytiedekin on osoittanut, että mielellä ja tunteilla on suuri vaikutus kehoon, mutta niin on myös kehon tiloilla vaikutus mieleen.
        2.Mitä ovat ne keinot, millä kokonaisvaltaisia hoitoja tulee tutkia, jos luonnontieteen menetelmät eivät niihin päde?
        – Mistä ihmeestä olet päätellyt minun väittäneen, että luonnontieteelliset menetelmät eivät päde? En ole sellaista missään sanonut. Biolääketieteen kehitys ja voittokulku on valtavan hieno asia ja se on tuonut meille suunnattomasti hyvää. Ajattelen niin, se toinen ja vähemmän huomiota saanut puoli terveystutkimuksessa eli mielen kehollisuus (kehomieliajattelu) ansaitsee enemmän huomiota biolääketieteen rinnalla, ei sen sijaan. Perustelen tätä mm. sillä, että moderni ”puhtaasti” biolääketieteellinen hoito on osoittautunut riittämättömäksi mielenterveyden hoidossa, epämääräisten ja kroonisten vaivojen hoidossa.

        Kysymykseesi tutkimusmenetelmistä vastaan: Luonnontieteellisten menetelmien lisäksi on olemassa monia keinoja tutkia terveyttä, sairautta ja hoitamista. Esimerkiksi kokonaisvaltaisesti voidaan
        -tehdä hoitolaitoskohtaisia selvityksiä ja vertailututkimuksia laajoillakin väestöpohjilla (ei ainoastaan kyselytutkimuksia, vaan myös osallistuvaa/osallistavaa ja havainnointutkimusta)
        – tutkia ihmisten paranemista heidän arkielämän kontekstissaan ja pidemmällä aikavälillä kuin mitä RCT:ssä on tapana
        -tutkia, mikä vaikutusosuus itse hoitotilanteella/hoitosuhteella (sisältäen plasebovaikutuksen) on ns. teknisen spesifin hoidon rinnalla potilaan paranemisessa
        – tutkia, kuinka potilaiden kokemukset hoitoprosessissa(lääkkeiden tai toimenpiteen ohella ) vaikuttavat tulokseen.
        Voidaan siis laajentaa nykyistä biolääketieteen ”kultaisen standardin” tutkimusmallia. Tämä tarkoittaa luonnontietellisen ajattelun laajentamista ja terveyden, sairauden ja hoitamisen tarkastelua biologisen kehikon ulkopuolella(kin). Käsittääkseni esittämäni kaltaisia tutkimushankkeita ei ainakaan Suomessa ole. Vai onko?
        1.Millä tavoin mainitsemasi NIH:n keskus tutkii täydentäviä hoitoja, jos ei luonnontieteen keinoin?
        Tietoa saat NCCIH:n nettisivuilta. Se tutkii sekä luonnontieteellisin että muin menetelmin. On väestötutkimuksia, joista saadaan kuva hoitomuotojen käytön yleisyydestä sekä tekee haastattelututkimuksia, joissa selvitetään ihmisten kokemusta terveydentilansa muutoksista eri hoitojen seurauksena. Kokemuksethan ovat olennainen osa myös RCT-tutkimuksia, joten lääketiedekään ei tietenkään nojaa vain luonnontieteeseen. Suomessakin sekä lääketieteessä että hoitotieteessä sekä muissa terveystieteissä tehdään myös muuta kuin luonnontieteellisesti orientoitunutta tutkimusta.

        Tässä lyhyesti, ja ehkä hiukan epäkoherentisti. Mutta jatketaan keskustelua. Uskon että keskinäistä ymmärrystä voi rakentua. Sehän riippuu ainoastaan keskustelijoiden tahdosta, ei siitä että mielipiteet ehkä saattavat poiketa toisistaan.

        1. Pauli sanoo:

          Kiitos jälleen selvennyksistä! Jatkan valitsemallani linjalla, eli yritän löytää argumenttiesi ytimen ja tiivistää sen mahdollisimman reilulla tavalla. Minua voi kutsua putkiaivoiseksi luonnontieteilijäksi mutta minun on helpompi vastata, kun löydän villakoiran ytimen 🙂

          Olen havaitsevinani mielenkiintoisen eron näissä viitekehyksissä, mistä käsin lähestymme tätä aihetta. Itse katson, että ihmisen mieli ja tietoisuus nousevat juuri biologiasta. Mielikin ON biologian tuote. Tähän on lukemattomia syitä. Esimerkiksi erilaiset aivovammat ja -sairaudet vaikuttavat voivat suoraan vaikuttaa jopa ihmisen persoonaan. Puhumattakaan erilaisista kemiallisista keinoista, joita moni harrastaa ihan viihteenkin vuoksi. On selvää, että tässä on vielä tutkittavaa jopa sadoiksikin vuosiksi mutta tällä hetkellä ei ole mitään syytä, miksi tämä peruslähtökohta ei olisi juuri näin.

          Olemme siis varmasti samaa mieltä siitä että keho vaikuttaa mieleen. Erimielisyys tulee vastakkaisen suuntaisessa kausaliteetissa. Ymmärrän pointtisi siitä, että mieli voi vaikuttaa kehoon mutta olen havaitsevinani siinä jonkinlaista dualismia, jossa mieli ei kuitenkaan olisi suoraan biologian seurausta, vaan vaikuttaisi kehoon ”jostain muualta käsin”. Kun minä sanon, että mieli vaikuttaa kehoon, tämä on lähinnä kielikuva, sillä lopulta katson kyseessä olevan eräänlainen illuusio siitä että todellisuudessa biologia vaikuttaa itseensä ”mielen kautta”.

          Ehkäpä tosiaan pitäisi lukea kirjasi, jotta sinun ei tarvitsisi kaikkea avata tässä pienen kommenttiosion formaatissa 🙂

          Enivei, omassa paradigmassani siis luonnontieteelliset keinot sopivat hyvin siis mielen ja ”kehomielen” tutkimiseen. Niihin vetoaminen ei siis vapauta täydentäviä hoitoja luonnontieteellisestä todistustaakasta.

          On myös mielenkiintoista, että itse voisin niputtaa mainitsemasi tutkimusmenetelmät biolääketieteen piiriin.

          Ehkäpä selkein erimielisyytemme liittyy placebon käyttöön. Näet sillä selkeää arvoa, kun taas itse katson että se voi parhaimmillaan olla vain tukemassa sellaista hoitoa joka MYÖS on placeboa parempaa. Puhtaaseen placeboon perustuva hoito ei mielestäni ole eettistä, sillä se edellyttää potilaan pettämistä. Kuten itsekin sanot, jokaisella on oikeus parhaaseen mahdolliseen hoitoon eikä puhdas lume voi koskaan sellaista olla.

          Tässä ei nyt tullut lisää selkeitä kysymyksiä mutta toivon mukaan sain selvennettyä vähän omiakin näkemyksiäni 🙂

          1. Pauliina Aarva sanoo:

            Hei, taas! Kiitos, kyllä selkeytti. Ihan ensiksi haluan kommentoida tuota, että väitit minun muka ajattelevan, että
            yhteiskunnassa joku ”vain päättää” mikä on tiedettä. En ajattele niin, olet itse lisännyt tuon ”joku vain päättää”. Minusta kyse on systeemien (yhteiskuntien, ihmisryhmien, organisaatioiden) toimintaan kuuluvasta, joskus tiedostamattomastakin ja historiallisesti määräytyneestä tavasta, jonka nojalla ihmisyksilöt ja ryhmät päättävät asioistaan, toimivat ja ajattelevat. Tiede on tässä mielessä yhteiskunnallista, siis tiedeinstituutiona.Se ohjaa osittain itse itseään, mutta myös muut yhteiskunnalliset voimat ohjaavat sitä rahoituksen ja lainsäädännön välityksellä. Niin ne ohjaavat terveustieteitäkin, mukaan lukien lääketiede. Tiede metodologiana hankkia tietoa on tietysti teoreettisesti ottaen ”puhdasta” yhteiskunnallisen vallan vaikutuksista. Mutta käytännössä ulkoista vaikutusta aina on, kuten edellisissä kommenteissa totesin.

            Eri näkökantamme sinun kanssasi ei ehkä kuitenkaan liity plaseboon. Tämä selviää, kunhan olen kirjoittanut plaseboa koskevat aatokseni blogijutuksi ja jos sinä sen sitten luet ja kommentoit. Katsotaan.

            Luulen, että näkemyseroilla on maailmankuvallinen selitys. Jos oikein tulkitsen, kantasi on, että maailma koostuu materiasta, josta myös tietoisuus syntyy. Ja siitä yleisesti tullaan johtopäätökseen, että materialistisen luonnontieteen pitääkin ohjata kaikkea biologista ihmistutkimusta (kuten lääketiedettä); ihminenhän ymmärretään materialistis-reduktionistsessa katsannossa perustaltaan biologiseksi laitteeksi. Tämä biologinen kokonaisuus sitten tuottaa tunteet ym. tietoisuuden tilat aivojen kautta. Voi olla että tulkitsen väärinkin. Korjaa siinä tapauksessa.

            Oma maailmankuvani perustuu oletukseen, että tietoisuus on jollakin (vielä ymmärtämättömällä) tavalla olevaisen peruselementti samalla tavoin kuin materia. Ne siis vaikuttavat toinen toisiinsa – ihan alkuperäisesti. Ihmisen kohdalla aivot kyllä tarvitaan ajatteluun ja ihmisen tietoisuuden tajuamiseen, mutta materialistisen reduktionismin (mt)kova pähkinä tietoisuus on juuri siksi, että mt ei pysty selittämään, millä mekanismilla tietoisuus aivoissa tai muualla kehossa todella syntyy. Se selittää kyllä materian kehkeytymisen alkuräjähdyksestä lähtien evoluution kautta. Mutta ongelma on, että vaikka tietoisuus olisikin syntynyt vasta aivojen tuloksena, sen syntymistä mt ei pysty reduktionismillaan selittämään. Tietoisuuitä kun ei voi redusoida kvarkiksi, atomiksi, molekyyliksi tai edes soluksi. Eikä se pysty sanomaan, missä vaiheessa tietoisuus ”tuli ihmiseen”. Näkemystäni voisi ehkä nimittää panpsykistiseksi jälkimaterialismiksi (tällä ei ole mitään tekemistä postmodernismin kanssa).

            Ihmisen kohdalla tietoisuuden ruumiillisuus ja ruumiin tietoinen luonne ovat katsannossani tärkeitä. Kumpikin puoli ovat ”ensisijaisia” ja toisistaan riippuvaisia. Tietoisuutta (tunteita ajatuksia jne) ”tietoisuutena” ei voi tutkia biologisesti. Yhteytä kehoon toki voi. Aiheesta on kirjoitettu paljon. Tosin suomalaisfilosofit ja muut tutkijat eivät ainakaan näkyvästi asiasta keskustele.

            Katsanto on teoreettinen, ei sitä pystytä perustelemaan empiirisesti, vaan ainoastaan loogisesti. Sama pätee materialistiseen reduktionismiinkin, ei ole empiiristä todistetta sen oikeellisuudesta. Alkuräjähdysteoria ja evoluutio eivät riitä siihen.

            Kumpikin näkemys ovat ajatusmalleja, oletuksia maailmasta. Niillä on sitten heijastuksia ihmiskuvaan ja käsitykseen tieteestä ja elämästä kaikkineen.

            Ehkä tämä riittää avaamaan ajatteluani. En väitä olevani oikeassa (maailmakuvaahan ei voi todistaa tutkimuksilla oikeaksi, itse tutkimuksetkin nojaavat aina johonkin maailmankuvaan), minä nyt vain ajattelen näin, kuten sinäkin omalla tavallasi. Voimme silti elää kanssasi rauhanomaisesti ja rinnakkain tässä ihanassa maailmassa. Ja debatoida.

            Jos joku osoittaa, että olisi järkevämpää omaksua joku muu maailmankuva, niin sitten sen omaksun.

            Harvoin saa näin hyvää ”harjoitusvastustajaa” ajattelunsa kehittämiseen kuin sinä olet. Kiitos siitä.

          2. Pauli sanoo:

            Mukava kuulla, että tarjoan hyvää ”harjoitusvastusta”! Kamppailulajitaustaisena tiedän kokemuksesta, että hyvät sparritreenit kehittävät paremmin kuin mikään muu 😉

            Kerkesin samoja teemoja kommentoida myös sinun blogisi puolella. Tämän kommenttisi myötä hoksasin myös eri tavan kiteyttää erimielisyyttä: minulle on ihan ookoo todeta, että ”emme vielä tiedä”. Saan sellaisen vaikutelman että sinulle (ja postmaterialistisen manifestin allekirjoittajatovereillesi) on jostain syystä perustellumpaa sanoa ”emme voi koskaan selittää ilman toista paradigmaa”.

            Tämä on minulle vieras ajatus. Vähän niinkuin annettaisiin periksi ennen kun on päästy alkuunkaan. Modernia tietoisuuden tutkimustahan on tehty tieteen historiassa vasta silmänräpäys. Uusia näkökulmia tuo esimerkiksi tekoälyn kehittäminen. Toisaalta tiedämme myös paljon eläinten tietoisuudesta. En näe mitään syytä, miksi käsityksemme ihmisen tietoisuudesta ja sen synnystä ei edistyisi tulevina vuosikymmeninä valtavasti ihan tämän vallitsevankin paradigman puitteissa. Sanot, ettei tietoisuutta voida redusoida soluihin tai kvarkkeihin mutta oikea kysymys voikin olla seuraavaksi, mihin se sitten voidaan redusoida. Mehän olemme vasta alkaneet kartoittaa hiiren aivojen neuronien välisiä yhteyksiä (Blue Brain Project”). Ehkäpä ratkaisu piilee siellä.

            Sanot että maailmankuvat ovat tavallaan samanarvoisia koska tutkimuksilla ei voida suoraan osoittaa toisen ylivertaisuutta toiseen nähden. Olen myös tästä eri mieltä, sillä paremmuus voidaan ratkaista ainakin utilitarianistisin kriteerein siten, että katsotaan mikä tuottaa eniten käytännön hyötyä. Toistaiseksi näkisin että materialismi on vielä hyvinkin edellä muita.

  5. Matti Rahnasto sanoo:

    Katsaus ”mannermaisen” ja ”analyyttisen” filosofian lähihistoriaan valottaa kummasti sitä taustaa, jonka lapsia nykyiset, pehmeiksi humanisteiksi ja koviksi luonnontieteilijöiksi identifioituvat ovat. Vastakkainasettelu luonnon ilmiöiden kuvaamisen (i.e. painovoiman tutkiminen) ja ihmisen tuottaman sanallisen kuvaamisen (i.e. ihmisen luoman kaunokirjan tutkiminen) välillä on jokseenkin ”aina” ollut tavalla tai toisella filosofiassa läsnä, mutta se sai 1900-luvun alkupuolella täysin uusia muotoja mm. Ferdinand de Sausseur’n kielenfilosofian ja Lévi-Strauss’n antropologian myötä.

    Keskeinen tätä ns. strukturalistista paradigmaa oli merkkien ja merkityksien erotteleminen toisistaan: sana paperilla ei ole sama asia kuin esine, johon sana viittaa vaan jokin kolmas sitoo nuo yhteen. Strukturalismi vaikutti useisiin ranskalaisiin ajattelijoihin (Foucault, Lacan, Derrida, Deleuze), mutta myös amerikkalaisiin kuten feministi Judith Butleriin. Esimerkiksi Lacanin (lukuisten TIA-kohtauksien) runtelemien aivojen Borromeon renkaille antama merkitys edusti hänelle itselleen ja kaikille hänen kultisteilleen käsitystä siitä, minkälainen on malli ihmisen psyykkeestä i.e. tuosta kolmannesta sanojen ja merkityksettömien objektien välimaastosta. Foucault’n kriittinen teoria pyörii puolestaan paljon sen ympärillä, miten erilaiset valtarakenteet vaikuttavat merkityksien muodostumiseen, Althusser puolestaan twistasi Sausseuria vielä enemän Marxin teesien sekaan.

    Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla, lähinnä Yhdysvalloissa tätä Sausseurin kieliteorian innoittamaan joukkoa yhteiskuntakriitikoita on alettu kutsumaan ns. post-strukturalistiseksi ajatteluksi. Malliesimerkki tästä on Yhdysvalloissa yliopistoissa opetettava käsitys ”post-strukturaalisesta dekonstruktiosta”, jonka pedagogisena tarkoituksena on opettaa oppilaille eräänlainen post-strukturalistinen tapa ajatella. Tämä itsessään on kuitenkin eräänlainen harjoitelma mahdottomuudesta, sillä Ranskassa ei missään vaiheessa historiaa ole vallinnut mitään yhtämielistä kriittisen teorian filosofista symposiumia. Post-moderni tiedekäsitys, niinkuin itsekin olet havainnut: ”Puhutaan jopa Tieteen Sodasta, jossa postmodernistit ja tieteellisen realismin kannattajat ottivat isosti yhteen 90-luvulla (pääasiassa Yhdysvalloissa).”, on lähinnä yhdysvaltalainen tekele ja edustaa kyseisen valtion filosofisten perinteiden köyhyyttä.

    Modernin ja post-modernin ajattelun välinen ero näkyy myös hyvin taiteessa: siinä missä moderni taide pyrkii kokoajan kyseenalaistamaan ja pohtimaan omaa olemassaoloaan taiteena – tavallaan kysyy taiteen keinoin kysymystä mitä ylipäätään taide on? – on post-moderni taide tämän taiteen olemassaolon kyseenalaistamisen eräänlainen toteemikultti: taiteellinen teos rikko aina rajoja ja täten pakenee kaikkea määrittelyä. Taiteesta muodostuu rajojen rikkomista rajojen rikkomisen itsensä vuoksi, lopulta vailla tietoista päämäärää alkuperäisestä tarkoituksesta. Tämä meemi ei voisi paremmin kuvailla sitä, mitä tarkoittaa reaktionäärinen liike filosofiassa ja taiteessa: http://i.stack.imgur.com/MyQki.jpg. Post-modernismi on kaikkeudessaan eräänlainen aikakautemme ”hupsu erehdys”, mutta jolla kuitenkin on paljon seuraamuksia myös käytännön tieteissä ja yliopisto-opetuksessa, eikä siksi ole noin vain sivuutettavissa.

    1. Pauli sanoo:

      Tuhti ja mainio kommentti, kiitoksia! Olisiko heittää vinkkiä esim. kirjoista, joissa näitä asioita käsitellään?

  6. Pia Vuolanto sanoo:

    Väität blogissasi, että näytän ”hyväksyvän kritiikittä väittämän siitä, että kaikenlainen tieto on täysin samanarvoista eikä mitään objektiivista mittaria tiedon luotettavuudelle voi olla”. En hyväksy. Kuvasin YLEn haastattelussa vaihtoehtohoitoja käsittelevän keskustelun ääripäitä. On olemassa ryhmiä, joita tutkimuksessa kuvataan tiedeuskon käsitteellä (esim. Mikael Stenmark) ja sellaisia ryhmiä, jotka vetoavat omaan kokemukseen. Näiden ääripäiden välillä on monia ryhmiä. Kaikenlaisia ryhmiä tulee tutkia ja niistä tulee käyttää vakiintuneita käsitteitä. Tällainen tutkimus auttaa ymmärtämään keskustelua entistä paremmin. Keskustelun ymmärtäminen ei tarkoita näiden käsitysten hyväksymistä.

    1. Pauli sanoo:

      Hei Pia,

      Kiitos paljon selvennyksestä! Myös blogini facebook-sivun kommenttiosiossa epäiltiin että näin olisi ja sen myötä itsekin tajusin vetäneeni hätäisiä johtopäätöksiä. Pyydän nöyrästi ja vilpittömästi anteeksi väärää tulkintaani ja lisään tekstiin tarkennuksen. Olen myös aivan samaa mieltä siitä, että eri ajattelutapoja tulee tutkia keskustelun edistämiseksi.

      Selittelen tulkintaani vielä sillä, että eräs kommenttisi oli tämä: ”Jos hyväksyttäisiin erilaiset tietokäsitykset, näkemykset, maailmankuvat ja viitekehykset, ja lähdettäisiinkin liikkeelle siitä, että potilas olisi keskiössä, ehdottaa tutkija Pia Vuolanto”. Siitä voisi päätellä että et pidä erilaisten tietokäsitysten keskinäisiä eroavaisuuksia tärkeänä keskustelun kohteena, kun taas itse katson että se on välttämätöntä jos halutaan perustella miksi eri hoidotkin ovat erilaisessa asemassa. Se on myös tämän postmodernismi-kritiikkini kantava voima.

      Mitä tiedeuskoon tulee, olisi hienoa kuulla kommenttejasi myös sitä käsittelevästä kirjoituksestani.

  7. Pia Vuolanto sanoo:

    Kiitos korjauksistasi. Kirjoitat, että lausumastani ”voisi päätellä, että en pidä erilaisten tietokäsitysten keskinäisiä eroavaisuuksia tärkeänä keskustelun kohteena”. Pidän erittäin tärkeänä tarkastella erilaisten tietokäsitysten eroavaisuuksia. Tarkoitan lausumallani sitä, että potilaan hoitamisessa erilaiset tietokäsitykset kohtaavat ja asettuvat usein vastakkain, koska halutaan varjella tai puolustaa omia tietokäsityksiä tai maailmankuvia. Tehokkaimmin hoito menee perille siten, että potilasta kuunnellaan ja kunnioitetaan. Lähtökohtana potilaan kunnioittamisessa on mielestäni sen hyväksyminen, että potilaalla voi olla erilainen tietokäsitys, maailmankuva tai hoitamisen viitekehys kuin niillä henkilöillä, jotka hoitavat häntä.

    Tiedeuskovaisuus ja skientismi –kirjoituksestasi: Termi tiedeusko viittaa suomen kielessä uskomiseen, ei uskontoon. Vain harvoin uskolla tarkoitetaan uskonnollista uskoa eikä uskon tarvitse liittyä mihinkään uskonnolliseen ajatus- tai kulttijärjestelmään. Skientismi on ehkä parempi käsite, mutta siinä on myös omat puutteensa, kuten kirjoituksessasi hyvin tuot esille. Filosofisessa kirjallisuudessa on analysoitu erilaisia tiedeuskon tai skientismin muotoja ja yritetty löytää hyvää käsitettä kuvaamaan niitä. Yhteiskuntatieteissä ilmiötä on tutkittu vain vähän. Tiedeusko-käsitteen käyttöä olisi tärkeää tutkia. Tällöin pitäisi selvittää myös, millaisia halventavia sivumerkityksiä siihen liitetään.

    1. Pauli sanoo:

      Mainioita kommentteja, kiitokset näistäkin! Olen toki samaa mieltä siitä, että ihmisten erilaisia tietokäsityksiä tulee ymmärtää. Kokonaan eri asia on se, mitä se käytännössä tarkoittaa ja miten se vaikuttaa annettavaan hoitoon. Mielestäni niissä tulee nojata edelleen siihen vakiintuneeseen tietokäsitykseen, joka tuottaa kaikkein parhaiten objektiivisesti mitattuna luotettavinta tietoa. Vaikka potilas siis uskoisikin sairautensa johtuvan demonien riivauksesta, hoito ei saa olla manausta. Siinäpä haastetta kerrakseen, miten tuollaisessa tilanteessa saadaan tietokäsitykset kohtaamaan rakentavassa hengessä siten että potilas hyötyy.

      Jälkimmäiseen kommenttiisi liittyen, yritin rivien välistä tuoda esiin sitä että tiedeusko-termiä käytetään yleisesti nimenomaan viittauksena uskonnolliseen uskoon halventavana terminä. Esimerkiksi yleisesti uskontoihin sitoutumatonta henkilöä voidaan nimittää tiedeuskovaiseksi tarkoituksena maalata hänetkin ikään kuin yhdeksi uskovaiseksi muiden joukossa. Tämä siis oman vaikutelmani mukaan termin yleinen, jokseenkin vakiintunut käyttötapa, joka ei varmastikaan ole sama kuin viittaamasi kieliopillisesti korrekti määritelmä. Olisipa tosiaan mielenkiintoista jos joku tutkisi asiaa tarkemmin nimenomaan yhteiskuntatieteiden näkökulmasta! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *