Skeptisyyteni historia

Tutkija unelmatyössään

Yksi keskeinen ajatus aloittaessani tätä blogia oli, että pyrin pitämään sen mahdollisimman objektiivisena ja irti omasta henkilöstäni. Minua ei vain ole erityisesti kiinnostanut oman yksityiselämäni julkinen jakaminen. Olen kuitenkin pikkuhiljaa aste asteelta ajautunut kertomaan murusia omasta persoonastani. Myös Twitter- ja Instagram -profiilini ovat huomattavasti henkilöityneempiä, kuin tämä blogi tai sen facebook-sivu.

Syynä asteittaiseen lipsumiseeni on ollut yhä kasvava tietoisuus siitä, että vaikka kuinka pyrimme objektiivisen ajattelun ideaaliin, emme pääse irti siitä sisäänrakennetusta ajatuksesta että ihmisinä meitä kiinnostaa toiset ihmiset. Olen myös oppinut, että varsinkin tieteen popularisoinnissa on tärkeää valottaa niitä prosesseja tieteellisten tutkimustulosten takana. Tämä rakentaa luottamusta tieteentekijöihin, sillä usein pelkkien kasvottomien artikkelien lukeminen jättää tulokset etäiseksi. Ennen ajattelin, että pelkästään asioista kirjoittaminen riittäköön, yksityiselämä jääköön yksityiseksi.

Sitten tapahtui eräs ratkaiseva postaus facebookissa, joka kirvoitti suuren joukon kommentteja.

Suurin osa kommentoijista oli kanssani syvästi eri mieltä. Olen kyllä tiedostanut, että tällaisia ihmisiä on paljon ja olen myös kirjoittanut siitä että kun narratiivit sotivat, faktat tallautuvat taistelutantereeseen. Siksi olisi tärkeää tiedostaa se, että toiset ihmiset yksinkertaisesti pitävät silmillään täysin erilaisia linssejä, minkä läpi he tätä samaa maailmaa katsovat.

Kokosin ajatuksiani yhteen facebookissa, kunnes minulle yhtäkkiä kirkastui oivalluksenomaisesti, että koska en ole pahemmin taustojani jaellut, myös syyt oman maailmankuvani muotoutumiselle ovat jääneet piiloon lukijoiltani.

Osalle tämä ei varmasti ole ongelma; olenhan kerännyt jo sen verran lukijoita että ihan nöyräksi vetää. Heitä selvästikin kiinnostaa enemmän faktat ja ajatukset, kuin niiden esittäjä. Tämä yleisö on todennäköisemmin myös sellainen, joka on asioista joko valmiiksi samaa mieltä tai taipuvainen kallistumaan kannalleni.

Nyt kuitenkin pääsin kohtaamaan sen osan ihmisistä, jotka ajattelevat toisin. Annoin facebookissa neuvon, että kun maailmankuvat kohtaavat, hedelmällinen lähtökohta olisi se, että tiedostetaan että nyt nenällä on erilaiset rillit. Tätä neuvoa pitää siis minunkin noudattaa. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta löytää yhteistä maaperää täysin toisella tavalla ajattelevan ihmisen kanssa, mikäli en tee selväksi miksi olen nykyiseen elämänkatsomukseeni päätynyt.

On siis aika lyödä kortit pöytään.

Ensirakkaus

Olen syntynyt Lapin perukoilla, mutta muuttanut jo ala-asteelle Oulun seudulle. Suvussani ei ollut minkäänlaista akateemista taustaa, vaan ponnistan syvältä kunniakkaista duunari- ja pienyrittäjäkuopista. Saamani tiedon mukaan minulle tärkein lelu taaperoikäisenä oli ruuvimeisseli. Sille oli myös käyttöä, sillä esimerkiksi pikkuautot eivät kiinnostaneet muuten kuin siltä osin, mitä niiden sisältä löytyy.

Minulla on eräs varhainen muistikuva päivähoidosta, missä hoitajani näytti meille lasten kirjaa, missä oli kaupungin kartta. Hän kyseli meiltä vuorollaan, missä kukin haluaisi tuolla kaupungissa olla. Oma vastaukseni oli koulu, mikä oli ainoa vastaus laatuaan ja hoitaja kyseli perusteluja. Vastasin, että halusin sinne oppimaan uusia asioita. Tätä ja muita saman ajan muistoja värittää tunne, että en malttanut odottaa ollakseni kyllin vanha kouluun.

On tietysti myös mahdollista, että nämä ovat valemuistoja, jotka perustuvat osin oikeisiin tapahtumiin, osin kuulemiini seikkoihin ja osin jälkeenpäin järkeiltyyn narratiiviin. Mitään varmistuskeinoa ei ole, ellen vielä jonain päivänä löydä päivähoitajaani. Olen kuullut hänen edelleen voivan hyvin.

Sen sijaan varmempaa tietoa on se, että olin jo hyvissä ajoin ennen kouluikää turhautunut siitä, että en osannut lukea. Halu oli kova päästä opiskelemaan uutta mutta kun keinot olivat vähissä, ei auttanut muu kuin opetella itse väkisin. Muutaman vuoden vanhemmalla serkullani oli jo Aapinen ja hänen suosiollisella avustuksella, sekä sinnikkyydellä opettelin kirjaimet kunnes aloin vähän päästä lukemisesta jyvälle. Kouluun mennessä osasinkin lukea jo suhteellisen sujuvasti.

Ala-asteikäisenä löysin kotikyläni kirjaston. Tajusin että siellähän on vaikka minkälaista lukemista ja siellä tulikin vietettyä paljon aikaa. Luin kaikki kirjastosta löytyvät Enid Blytonin Viisikko-, Seikkailu-, SOS-, Salaisuus ja Arvoitus-kirjat. Minua kiehtoi mysteeri ja sen ratkaisu tutkimuksen keinoin. Usein yliluonnollisetkin ilmiöt saivat lopulta luonnollisen selityksen. Osan kirjoista luin useampaan kertaan ja niiden ohella kahlasin myös läpi kaikki lapsille tarkoitetut tiedekirjat. Opiskelin kaiken käsiini saamani tiedon avaruudesta, tähdistä, planeetoista, maasta, eläimistä ja tietokoneista mutta mikään ei ollut niin kiinnostavaa, kuin dinosaurukset! Niistä minulla on vieläkin tallella useita lastenkirjoja. Näistä pidin myös pienenä esitelmiä ja isäni on usein muistellut kuinka sai kuulla pitkiä luentoja automatkoilla ja saunassa.

Isäni myös tietämättään istutti minuun skeptisyyden siemenen. Hän on aina kulkenut jalat varsin tukevasti maassa epäillen käytännössä kaikkea. Usein hän kiusasikin minua keskeyttämällä luentoni kysymyksellä “Mistä nekin sen tietää?”. Tämä oli minulle käsittämätön kysymys, sillä olinhan juuri lukenut tämän asian KIRJASTA. Miksi siis tätä pitäisi epäillä!? Kysymys on kuitenkin seurannut minua tähän päivään asti ja pidän sitä joka päivä esillä. Mielestäni se on yksi tärkeimmistä kysymyksistä, mitä kukaan voi kysyä – kunhan sen kysyy myös itseltään.

Tätä ei ehkä silloin voinut ennustaa mutta reilut 25v myöhemmin, pidin saunan sijaan yleisöluentoa väitöstilaisuudessani. Karonkan kiitospuheessani nostin esiin isäni kuolemattoman lauseen yhdeksi keskeiseksi ajatteluani muovanneista tekijöistä.

Olen siis syntynyt uteliaaksi oppijaksi, joka oli vieläpä niin onnekas että sai kasvaa näitä piirteitä ruokkineiden vanhempien hoivassa. Olin selkeästi nörtti ja tiede oli ensirakkauteni.

Uskomusten murrosten ikä

Kun lastenkirjat alkoivat olla moneen kertaan luettu ja tieto sekä taidot karttuivat, myös lukeminen sai uusia ulottuvuuksia. Siirryin lasten mysteereistä aikuisten kauhu- ja scifikirjallisuuteen. Luin paljon mm. Stephen Kingin kirjoja jo ala-asteella, mihin olin jälkeenpäin mietittynä selkeästikin aivan liian nuori. Esimerkiksi seksiin liittyvät pätkät menivät lapsen mielestä täysin ohi ja jäivät lähinnä kummallisiksi ja merkityksettömiksi rönsyiksi. Niiden sijaan minua kiehtoi erilaiset oudot ja pelottavatkin asiat.

Innostus kauhuun ja scifiin yhdistyi kiinnostukseeni tieteeseen ja teknologiaan. Huomasin pian että minua kiehtoi vain sen tyyppinen kirjallisuus, missä kuvatut ilmiöt selitettiin riittävän perusteellisesti. Tästä syystä esimerkiksi Kingin kirjat jäivät lopulta vähän vähemmälle. En pitänyt siitä, että osassa niistä hirviöt vain olivat olemassa ilman että niiden taustoja valotettiin riittävällä tarkkuudella. Scifissä ylivoimaiseksi suosikikseni nousi Arthur C. Clarke, jonka kirjat luin kotikyläni kirjastosta mutta myös Oulun kaupunginkirjastosta. Kaikkien aikojen lempikirjani on Michael Chrichtonin Jurassic Park, jonka luin laskujeni mukaan 7 kertaa. Elokuvan katsoin n. 20 kertaa, kunnes VHS-kasetti kului käyttökelvottomaksi.

Jurassic Parkin myötä innostukseni dinosauruksiin nousi niin valtaviin sfääreihin, että yritin lukea niistä kaiken mahdollisen jopa aikuisille tarkoitetuista kirjoista. Oli jopa pakko opetella asiaa geeneistä ja DNA:sta. Minulla oli näistä jopa pieni vihko, minne kirjoitin omia oppejani kemiasta, fysiikasta jne. Ala-asteella en malttanut odottaa pääseväni yläasteelle, missä näitä pääsisi opettelemaan lisää. En saanut kyllikseni tuosta ihmetyksestä, mitä tieto minulle toi.

Ala-asteikäisenä minulla oli myös monenlaisia pikku kemistin ja -tutkijan settejä. Rakentelin kaikenlaisia patterilla toimivia laitteita, kuten “keksinnön” millä pystyin tarkistamaan miten erilaiset materiaalit johtavat sähköä. Olin siitä kovin ylpeä. Muistelen myös että minulla oli joku kemiallinen koe, mikä johti siihen että eräs juomalasi alkoi viikkojen mittaan kasvaa täyteen jonkinlaista kivettynyttä valkoista sakkaa, minkä seurauksena se meni pilalle. Harmikseni en enää lainkaan muista, mistä siinä oli kyse. Muistan myös tehneeni jollakin ohjeella muovin kaltaista massaa, mistä leikkelin piparkakkumuotilla erilaisia muotoja. Tietysti sillä seurauksella, että muottisarjan sai heittää roskiin. Äitini ei onneksi näistä pahastunut, vaan on aina varauksetta kannustanut minua eteenpäin kokeissani ja myöhemmin opinnoissani aina tähän päivään saakka.

Oma huoneeni oli lapsena monenlaisten laboratoriokokeiden tyyssija. Olen ikuisesti kiitollinen rakkaille vanhemmilleni, jotka paikoin huonostakin rahatilanteesta huolimatta muistivat syntymäpäiviäni ja joulujani uusilla kirjoilla tai lasten tiedeaiheisilla leluilla.

Lapsen maailmani oli täynnä ihmetystä. Siihen mahtui myös jonkinlainen uskonnollisuus. Sukuni ei varsinaisesti ollut mitenkään erityisen hengellistä porukkaa mutta uskonnollinen narratiivi vetosi minuun. Yhdistin sen ehkä jotenkin kirjoista lukemiini fantasiamaailmoihin. Muistan ajatelleeni, että jos saisin kysyä Jumalalta yhden ainoan kysymyksen, kysyisin miksi hän meni tappamaan dinosaurukset sukupuuttoon.

90-luvulla telkkariin paukahti Salaiset Kansiot TV-sarja. Se vei välittömästi mukanaan! Sen myötä maailmaani tuli lopullisesti mukaan avaruusolennot sekä hallituksen salaliitot. Aloin innostua UFOista, kummituksista ja muusta rajatiedosta. Luin niihin liittyvää kirjallisuutta ja yritin kehitellä kokeellisia keinoja selvittää mm. telepatian mahdollisuutta. Innostuin myös Erich von Dänikenin kirjoista, missä hän pyrki osoittamaan että avaruusolennot ovat vaikuttaneet ihmiskunnan historiaan sen koko olemassaolon ajan. Luin myös edesmenneen Rauni-Leena Luukkanen-Kilden kirjoja ja katsoin Juhan af Grannin dokumentteja. Nämä uskomukseni eivät siis olleet lainkaan ristiriidassa tieteellisen innostukseni taikka edes uskonnollisten uskomusteni kanssa. Minulle kaikki olivat samanarvoisia asioita, joita pystyi testaamaan ja pohtimaan.

Internet alkoi myös olla arkipäivää ja käytin siellä paljon aikaa mystisen Area 51:n tutkimiseen. Minulle oli itsestäänselvää, että siellä oli avaruusolentojen teknologiaa piilossa. Olinhan nähny tästä dokumentteja!

Kunnes kaikki alkoi lukioiän mittaan murtua.

Jälkeenpäin on vaikea määritellä, mikä oli asioiden tarkka tapahtumajärjestys ja miten kaikki lopulta kävi mutta pikkuhiljaa aloin kokea merkittäviä sisäisiä ristiriitoja maailmankuvani piirissä. Minua turhautti kun telepatia ei toiminutkaan kokeellisissa olosuhteissa. Petyin myös kerta toisensa jälkeen kun kaukoputkellani en nähnytkään avaruusolentoja, vaikka tosissani yritin. Ehkäpä se oli muinoin lukemieni Viisikko-kirjojen ja isäni “mistä nekin sen tietää” -ajatuksen vaikutusta mutta pohdin myös aina asioille toista vaihtoehtoa. Muistan kokeneeni outoja pettymyksen tunteita kun asioille löytyikin joku “järkevä” selitys. Vaikka olin edelleen pohjattoman kiinnostunut tieteellisistä aiheista, ne alkoivat selkeästi erottua pseudotieteellisistä. Pystyin kokemaan vilpitöntä ihastusta ja ihmettelyä lukiessani neutronitähdistä mutta enää en jaksanut innostuakaan sen ympärillä mahdollisesti asuvien sivilisaatioiden kohtalosta.

Yksi melkoisen merkittävä tapaus on kuitenkin jäänyt todella voimakkaasti mieleen ja jätti kiistatta pysyvät jäljet.

90-luvun laman kourissa vanhempani kokivat myös vaihtelevan mittaisia työttömyysjaksoja. Nämä olivat stressaavaa aikaa lapsiperheelle. Koska omassa maailmassani säilytin myös kristillisen jumaluskon, muistan usein rukoilleeni vanhemmilleni töitä. Koin useita pettymyksiä mutta ehkäpä lopulta orastavan murrosiän ja siihen liittyvän kapinahengen vaikutuksesta päädyin kerran suutuksissani kiroamaan Jumalan. Se oli psykologisesti todella raju kokemus ja pystyn edelleen muistamaan sen pelon tunteen, jota jälkeenpäin koin. Muistan itkeneeni pitkät tovit varsin ristiriitaisissa tunnelmissa. En voinut ymmärtää, miksi Jumala perhettämme niin kovasti rankaisee, että ei suo tilanteeseemme mitään helpotusta. Toisaalta pelkäsin suututtaneeni Hänet lopullisesti kiukunpurkauksellani. Jostain syystä en kuitenkaan heti antanut periksi vaan mökötin Jumalalle uhmakkaasti.

Olin joskus sovittanut “Jumalaa ei ole”-laseja silmilleni lähinnä testimielessä mutta tuona aikana ne jäivät päähän pidemmäksi aikaa.

Yllätyin siitä että niiden lasien läpi katsottuna maailmassa suurin piirtein yhtä paljon järkeä, kuin ilmankin – itse asiassa paljonkin enemmän. Paskoja asioita vain tapahtuu, eikä niille välttämättä ole mitään korkeampaa syytä. Huomasin, että ennen rinnakkain eläneet tieteellinen ja uskonnollinen maailman ymmärrys eivät itse asiassa olleetkaan aivan samanarvoisia; uskonnollinen oli tarpeeton.

Noh, koin vielä vähäksi aikaa että teimme Jumalan kanssa sovinnon ja välit yläkertaan olivat tulkintani mukaan kunnossa. En kuitenkaan enää koskaan päässyt irti siitä ajatuksesta, että mitä jos sittenkin.

Murrosiän ja sen jälkeiseen kapinaan kuului myös raskaampi musiikki, jota olin kuunnellut jo ala-asteelta saakka (Metallica!). Auktoriteettien vastainen angsti ilmeni koulun uskontotunneilla ja aloin pikkuhiljaa seurata myös niitä “Jumalaa ei ole”-lasieni läpi. Koko touhu alkoi tuntua järjettömältä. Lukiossa keskiarvoni liiteli 8-9 välillä (kuten myös ala- ja yläasteella. En koskaan ollut oppimisinnostuksestani huolimatta mikään täyden kympin oppilas) ja sitä painoi raskaasti alas uskonnon numero, joka oli juuri ja juuri hyväksytty.

Pikkuhiljaa kasvoin lopullisesti ulos uskonnollisesta uskostani.

Noihin aikoihin aloin myös kiinnostua filosofiasta, mihin tutustuin Jostein Gaarderin Sofian maailma -kirjan kautta. Se teki suuren vaikutuksen ja avasi kokonaan uusia maailmoja! Lukiossa opiskelin myös pari kurssia filosofiaa, jossa minulle sattui varsin inspiroiva opettaja. Lisäksi vähän ihastuin tähän nuoreen viehättävään naiseen teinipojan vimmalla.

Ylioppilaskirjoitukset tulivat ja menivät. Kirjoitin kohtuulliset arvosanat, joista edelleen kirvelee aina kaikkien aikojen vahvimman aineeni, englannin kielen, paria pistettä L:stä jäänyt E. Myös äidinkielestä sain E:n ja näiden voimalla pystyin hakemaan yliopistoon tiettyihin koulutusohjelmiin ilman pääsykoetta. Olin aina ollut sitä mieltä, että akateeminen maailma vetää minua puoleensa mutta sen tarkemmin en osannut sitä määritellä.

Pienen harkinnan jälkeen vuonna 2002 aloitin opinnot Oulun yliopiston matematiikan laitoksella. Se oli aina sujunut minulta kohtalaisen hyvin ja jopa kiinnostikin vähän mutta todellisuudessa halusin vain päästä jonnekin, jotta saisin opintotukea ja lisää miettimisaikaa. Tiesin myös, että tammikuussa 2003 astuisin asepalvalukseen Kainuun prikaatissa.

Risteyksestä kohti nykyisyyttä

Osittain nörtteydestäni johtuen, en ollut koskaan mitenkään erityisen liikunnnallinen. Kaikesta saamastani rakkaudesta ja huolenpidosta huolimatta, liikunnallisen esimerkin saaminen jäi myös puuttumaan kotikasvatuksesta. Harrastin kyllä satunnaisesti jotain lajeja ja ihan ala-asteella yritin judoakin mutta se ei sopinut liian ujolle pojalle, jota pelotti ensimmäisinä koulupäivinä niin paljon että äidin piti tulla mukaan luokkahuoneeseen.

Olin siis hieman huolissani armeijaan menosta mutta otin sen haasteena. Aluksi olisin halunnut hakea vaikka mihin haastaviin hommiin mutta huono näkö oli tuohon aikaan aikamoinen rajoitus. Päädyin sitten pioneeriksi, sillä kutsunnoissa tulin maininneeksi että pidän ryhmässä toimimisesta ja olin pienestä saakka ollut kiinnostunut räjähteistä (ehkä muotoilin tämän jotenkin ei-huolestuttavalla tavalla). Suunnitelmani oli selvä: tammikuussa inttiin, 6kk päästä pois ja siihen mennessä olen saanut mietittyä mitä haluan yliopistossa lopulta lukea. Edessä oli lähinnä tervetullut paussi ja mietintätauko.

Vaan toisin kävi.

Vaikka olin käynyt jonkin verran haparoiden kuntosalilla ja lenkillä ennen armeijaa, kuntoni oli melko surkea. Se kuitenkin alkoi kohentua nopeasti alokaskauden edetessä. Ja jos kunto oli huono, kompensoin sitä pärjäämällä paremmin muilla osa-alueilla. Lopulta keräsin sen verran pisteitä että vuoden palvelusaika ja aliupseerikoulu alkoi näyttää varsin realistiselta vaihtoehdolta. Siinä vaiheessa myös suunnitelmani muuttuivat. Päätin että jos täällä kerran ollaan vuosi, otetaan siitä kaikki ilo irti.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä että aloin treenata ja panostin harjoituksiin (osin kirjaimellisesti, koska pioneeri, ehheh). Keräsin lopulta aliupseerikurssin kärkikastin pisteet tavoitteenani haastaa itseni myös reserviupseerikoulussa.

RUK olikin sitten minulle kylmää kyytiä. Koska taso nousi, kuntoni oli jälleen muihin verrattuna perseestä. Huomasin myös, että minulla oli perustavanlaatuisia heikkouksia luonteessani, mitkä aiheuttivat minulle paljon hankaluuksia. Olin alkuun aivan liian kiltti, enkä osannut komentaa sotilasjohtajalle tarvittavalla tavalla. Kouluttajat pitivät huolen, ettei tämä päässyt unohtumaan ja koulu oli todella kovaa. Jälkeenpäin tuota aikaa muistelee yhtenä parhaimmista koko elämässä mutta kun rehellisiä ollaan, vitutus oli usein sanoinkuvaamaton.

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että RUK opetti minulle itsekriittisyyttä aivan uudella tavalla. Siihen saakka olin pärjännyt kutakuinkin helposti minulle luontaisten avujen varassa mutta RUKissa opin että itseä pitää kyseenalaistaa ja kouluttaa paikoin todella rajustikin. Opin löytämään paitsi fyysisiä, myös henkisiä rajojani. Uskon että tämä aika antoi minulle jonkinlaisen kyvyn tarkkailla omaa ajatteluani ja omia puutteitani – ja tehdä niille jotain.

Armeijan johtajakaudella olin jo kuin eri ihminen. Aloin lopullisesti viihtyä hyvin univormussa ja koin olevani siellä hyvä. Panostukseni noteerattiin ja lopulta minua pyydettiin jäämään vielä varusmiespalveluksen jälkeen sopimussotilaaksi. Pohdin sitä hetken mutta nopeasti suostuin, sillä ensinnäkin minulla ei oikeasti ollut kiirettä armeijasta pois ja toisekseen, olin kotiutumassa tammikuussa jolloin yliopisto-opinnot olisi pitänyt aloittaa kesken lukuvuoden. Jäämällä sopimussotilaaksi, sain jälleen puoli vuotta lisää miettimisaikaa sille, mitä halusin isona tehdä.

Tuona aikana päädyin myös yhteen elämäni merkittävimmistä tienhaaroista. Muiden sopimussotilaiden kanssa kävimme Maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeissa ja minulle jopa tarjottiin sieltä opiskelupaikkaa. Muistan ikuisesti ne pohdinnan hetket, joita kävin miettiessäni mahdollista sotilasuraa tai vaihtoehtoisesti akateemista siviilielämää. Mietin että jos menisin ammattisotilaaksi, voisin toteuttaa tieteellisiä intressejäni myös Puolustusvoimissa. Toisaalta mietin että siviilissä voisin olla aktiivinen reserviläinen ja pitää vielä tuntuman sotilaspuolen hommiin sitä kautta.

Lopulta kallistuin ruksimaan laatikon, missä ilmoitin että en ota opiskelupaikkaa vastaan MPKK:ssa. En ole katunut päätöstä.

Akateemisen urapolun sekä liikuntaharrastusten alku

Muistan sotilaselämästäni erään kevät-talvisen taisteluharjoituksen, missä istuin telakuorma-auton sisällä lämmittelemässä ja mietin, mitä haluaisin opiskella kaiken sen jälkeen JOS en jää “Firmaan” töihin. Muistin lapsuuteni innostuksen dinosauruksista, minkä myötä olin tutustunut myös elämän toimintamekanismeihin; DNA:han, proteiineihin ja soluihin. Tämä innostus oli aina ollut taustalla ja mietin että se voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

Kun lopulta olin päättänyt palauttaa maastopukuni pysyvästi varusvarastolle, palasin Oulun yliopistoon ja aloin opiskella biokemiaa. Konsultoin lyhyesti erästä lukioaikaista ystävääni, joka oli naisena noissa opinnoissa minua armeija-ajan verran edellä. Sain häneltä paljon hyviä vinkkejä. Ja kun puhun että “aloin” opiskella, se nimenomaan tarkoitti sitä. En hakenut biokemian koulutusohjelmaan sisään, vaan aloin suorittaa kursseja pois. Tuohon aikaan vuonna 2004 se oli mahdollista, epäilen että enää ei olisi.

Koska olin “vain” matematiikan opiskelija biokemian luennoilla, halusin näyttää muille että osaan. En ole luonnostani mitenkään kilpailuhenkinen, vaan taustalla oli myös sunnitelmani siirtää jossain vaiheessa opinto-oikeus matematiikalta biokemiaan. Arvelin (oikein) että mitä paremmat arvosanat, sen suuremmat todennäköisyydet että tällainen siirto onnistuu.

Siinä missä ennen armeijaa käymäni syyslukukausi matematiikan parissa meni lähinnä opiskelijabileissä juhlien, nyt oli eri ääni kellossa. Tai noh, juhlimisen ohessa ainakin. Panostin kursseihin todella paljon ja sainkin hyviä arvosanoja. Lopulta nämä johtivat siihen että minusta tuli täysivaltainen biokemian opiskelija – ilman että olin koskaan käynyt biokemian pääsykokeissa!

Samoihin aikoihin jatkoin armeijassa syttynyttä liikuntakipinää. Sopimussotilaana pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni panostamaan tosissaan kuntosalitreeniin ja jatkoin sitä myös siviilissä. Sen kylkeen tuli thainrkkeilyharrastus, mikä muutaman vuoden jälkeen muuttui Krav Magaksi.

Näiden harrastusten ja biokemian opintojeni yhdistelmä herätti yhä kasvavan kiinnostuksen terveyttä, hyvinvointia ja suorituskykyä kohtaan. Vaikka olin aina ollut keskimääräistä nörtimpi, onnistuin aina kulkemaan mukana urheilullisten kavereiden ystäväpiirissä. Tulin hyvin juttuun paljon treenaavien ihmisten kanssa mutta omasta olemattomasta taustastani johtuen, treenipuolesta en paljoa ymmärtänyt – kunnes aloin tehdä sitä itse. Ystäväni auttoivat minua treeniohjelmien laatimisessa, tekniikoiden opastuksessa jne. Uskoin vahvasti perustreenaamiseen ilman turhaa hifistelyä ja tästä syystä halusin myös tietoisesti pysyä erossa “liiallisesta” treenin ja ravitsemuksen biokemian opiskelusta. Pelkäsin sen vievän huomiotani väärään suuntaan. Myöhemmin se veikin.

Vuonna 2006 julkaistiin Richard Dawkinsin Jumalharha -kirja. En muista, missä siihen törmäsin mutta kiinnostuin välittömästi ja luinkin sen lopulta lähes yhdeltä istumalta. Vaikka olin jo lukiosta saakka ollut selkeästi ateisti ja armeijassakin skippasin jumalanpalvelukset, en ollut koskaan kokenut erityisen vahvaa ateisti-identiteettiä. Jumalharhan myötä teini-iän angstit palasivat rytisten ja koin heräämisen, jota myöhemmin alettiin kutsua ‘Uudeksi Ateismiksi’. Muutkin olivat kokeneet saman.

Liikuntaharrastukseni myötä olin myös päätynyt etsiskelemään tietoa internetistä ja löytänyt niiden keskustelufoorumit. Paikansin sieltä lähinnä treeniin ja ravitsemukseen liittyvää tietoa ja harkinnan myötä jopa osallistuin varovasti keskusteluun. Huomasin pian että biokemian opiskelijana minulle oli moniin aiheisiin vähän erilainen näkemys, minkä moni koki hyödylliseksi. Itse puolestaan sain kokea oloni tärkeäksi käydessäni syvällisiä tieteellisiä keskusteluja mm. erilaisten aminohappojen imeytymisestä verenkiertoon.

Noilla foorumeilla käytiin myös uskonnollisia keskusteluja. Ja voi niitä. Varustautuneena Jumalharhan argumenteilla ja biokemian tietämykselläni olin vakuuttunut siitä että on erittäin tärkeää osoittaa kaikille uskoville miten väärässä he ovat! Olin siis juuri sellainen arkkityyppinen vihainen ateisti, joita vieläkin näkee paljon. Dawkinsin vanavedessä luin myös muiden vastaavien kirjoittajien kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät; Harris, Hitchens, Dennett jne.

Moni “uhreistani” varmasti koki asian eri tavoin mutta itse kyllä pyrin aina käymään rakentavaa keskustelua. Halusin oikeasti muuttaa ihmisten mieliä. Ajattelin, että järkevä ja rationaalinen keskustelu vie kyllä lopulta voiton.

Onnekseni lopulta törmäsin voimaharjoitteluaiheisella foorumilla erääseen teologian opiskelijaan. Meitä yhdisti harrastus ja kiinnostuksen kohteet. Olimme vain aika paljon eri linjoilla uskonnon suhteen. Varmastikin olin ennenkin joutunut väittelyissä alakynteen mutta tämä kaveri oli ensimmäinen, jonka edessä jouduin oikeasti myöntämään että turpaan tuli. Hän sai minut vakuutettua mm. siitä että ei se teologian opiskelu yliopistotasolla niin tyhmää olekaan. Ja ettei uskonnollisuus tarkoita sitä, etteikö asioita voisi ajatella myös kriittisesti. Syvästikin uskonnolliset ihmiset voivat olla mahtavia ihmisiä. Mikä oivallus!

Tästä heräsi kiinnostukseni seuraava kohde: ihmismielen ymmärrys.

Törmäsin päässäni valtavaan ristiriitaan – miten joku järkevä ihminen voi uskoa niin tyhmiä asioita kuin uskonto? Vai ovatko ne uskomukset sittenkään niin tyhmiä? Mitä jos niillä on joku tarkoitus, jota en vain itse ymmärrä? Keskusteluissani olin oppinut niistä monista muodoista, joilla uskontoa tutkitaan antropologisena ilmiönä ja tämä taas vetosi tieteelliseen uteliaisuuteeni kuin häkä. Sain teologiaa opiskelleelta nettivastustajaltani kirjavinkkejä ja suuntasin jälleen kirjaston syövereihin.

Koska Oulun yliopistossa ei ole teologista tiedekuntaa, alan kirjallisuus oli kirjastossa rajallinen. Päädyin lukemaan sen lähes kokonaan. Luin vertailevaa uskontotiedettä, historiaa ja uskontoja käsittelevää antropologiaa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää uskontoa laajempana ilmiönä, mikä sai vihaisen ateistin rauhoittumaan. Kyse ei ollutkaan pelkästään irrationaalisesta uskosta, vaan uskonto nivoutuu syvästi kulttuuriin, historiaan ja käytännössä kaikkeen ihmisyyteen. Olin edelleen niin ateisti kuin ihminen voi olla suhteessa jumaluskoon mutta enää en nähnyt syytä “käännyttää” ihmisiä puolelleni. Luin myös maineikkaiden teistien, kuten Alister McGrathin kirjoja haastaakseni omia näkemyksiäni. Ymmärsin yhä paremmin, miten järkevätkin ihmiset rakentavat uskomuksiaan.

(Välihuomautuksena todettakoon, että tuon vaiheen jälkeen olen kerran osallistunut lestadiolaisten Suviseuroille halutessani ymmärtää sen merkityksen kyseiselle yhteisölle. Olen myös antanut helluntailaisten rukoilla puolestani kielillä puhuen keskellä kaupunkia ja käynyt pitkällisiä keskusteluja Tuska-festivaaleille aina ilmestyvässä Jeesusbussissa – kaikki puhtaasti hyvässä ja rakentavassa hengessä. Olen oppinut tykkäämään syvästi uskonnollisista ihmisistä, jotka vastaavat minuun pelkällä rakkaudella ja huolenpidolla, vaikka itse olenkin heidän kanssaan eri mieltä)

Kaikesta kuitenkin tuntui puuttuvan joku ydin, minkä etsimistä jatkoin. Päädyin lopulta Skepsis ry:n järjestämään tilaisuuteen Oulun kaupunginkirjastoon. Valitettavasti en muista enää edes sitä, kuka siellä esiintyi mutta hänen aiheensa liittyi uskontoon ja ihmismieleen. Se tarjosi kertarysäyksellä selityksen, jota olin tietämättäni pitkään kaivannut! Puhuja viittasi mm. Pascal Boyerin töihin kognitiivisen uskontotieteen saralla. Painelin suoraa päätä nettiin ja tilasin itselleni kaikki kognitiivista uskontotiedettä koskevat kirjat, mitä löysin. Niitä oli kokonaista kaksi kappaletta, joista toinen on mainittu Boyerin ‘Ja ihminen loi jumalat’ ja toinen ‘Uskonto ja ihmismieli’.

Nämä kirjat sytyttivät sammumattoman kiinnostukseni kognitiotiedettä kohtaan.

Tähän päivään

Opiskeluaikani sujui omaan tahtiin minun opiskellen sivussa myös omia ulkoisia kiinnostuksen kohteitani. Sekä treenatessa. Treenit sujuivatkin hyvin. Sekä thainyrkkeilyssä että krav magassa tuli suoritettua jotain tasokokeita mutta lopulta katkennut polven eturistiside siirsi fokuksen täysin kuntosaliharjoitteluun.

Tuona aikana painoni kohosi parhaimmillaan 105 kiloon, jonka tietysti tuolloin tulkitsin tarkoittavan pelkkää voimaa ja lihasta! Totuus löi lopulta kasvoille, kylmän kalan tavoin, kun rasvaprosenttimittauksessa tulos oli päälle 25%. Päätin että nyt on alettava dieetille.

Tuosta hetkestä alkoi useita vuosia kestänyt rytmittely, missä kevään aikana noudatin fitness-lajeille ominaista dieettirutiinia ja pudottelin painoa. Kesällä kuvittelin olevani kunnossa ja syksyllä taas mässyteltiin. Jälkeenpäin katsottuna homma oli periaatteessa toteutettu typerästi mutta opin sen aikana todella paljon myös treenaamisesta ja ravinnosta. Joka vuosi kokeilin erilaista dieettiä. Ensimmäisen dieettini vedin vähärasvaisella ruokavaliolla, jonka jälkeen kokeilin karppausta, ketoosia (syklittelyä ja kohdenettua) ja pätkäpaastoakin. Pienillä säädöillä sain kaikki toimimaan.

Jatkoin edelleen nettifoorumeiden elämää mutta uskontokeskustelut eivät enää jaksaneet kiinnostaa. Ateismi vaihtui jonkinlaiseksi ignostismiksi tai apateismiksi. Kiinnostukseni kognitiotiedettä ja ihmisen psykologiaa kohtaan pysyi kuitenkin yllä ja aloin löytää yhä enemmän yhtäläisyyksiä uskonto- ja erilaisten vaihtoehtohoitojen ympärillä käytävään keskusteluun. Aloin bongata kognitiivisia ajatusvinoumia joka paikasta. “Ahaa, tuossa on vahvistusharha! Tuolla motivoitua päättelyä!”. Nämä avasivat jälleen uuden näkökulman maailmanmenoon ja uuden ymmärryksen ihmisten käyttäytymiseen. Ratkaisevaa oli vuoden 2009 sikainfluenssaepidemia, jonka aikana päädyin useisiin keskusteluihin siitä, mitä ovatkaan faktat ja mitkä perusteettomia uskomuksia.

Pikkuhiljaa havahduin siihen että omaa ajatteluani määrittelee parhaiten skeptisyys. Tajusin vain että samaa ajattelua olen noudattanut alunperin lähtien UFO-jutuista uskontojen kautta terveysaiheisiin. En vain koskaan mieltänyt itseäni varsinaisesti skeptikoksi. Yritän välttää tätä vieläkin, sillä sanalla on tietyissä piireissä negatiivinen leima. Minusta on myös hölmöä sitoa identiteettinsä tällaiseen asiaan, vaikka se voikin olla hyvä keino tietyissä tapauksissa löytää samanhenkisiä ihmisiä.

Vuoden 2009 paikkeilla opinnotkin olivat edenneet siihen pisteeseen, että aloitin väitöskirjan tekemisen. Olin onneni kukkuloilla! Koin olevani oikealla polulla sen suhteen, mitä haluan työkseni tehdä. Tutkimukseni suuntautui verisuonibiologiaan, mitä kautta innostuin kolesterolista ja valtimotaudista. Ajallisesti tämä sijoittui karppausbuumin kuumimpaan aikaan, joten tietysti päädyin useisiin keskusteluihin kolesterolin merkityksestä sydänterveydelle. Tästä tuli minulle intohimoinen asia, sillä koin paitsi aiheen erittäin tärkeäksi, tunsin myös oppivani valtavasti uutta käydessäni keskusteluja. Halusin myös haastaa omia näkemyksiäni ja luin mm. Antohony Colpon ja Uffe Ravnskovin kolesterolikriittisiä kirjoja. Ajattelin että jos niissä onkin jotain ideaa, minustahan voisi tulla varsin merkittävä tutkija joka mullistaa modernin käsityksen. Valitettavasti huomasin pian niiden olevan roskaa ja vuonna 2012 kirjoitin silloisia ajatuksiani Skeptikko-lehteen. Artikkeli on jo aikalailla vanhentunut mutta pystyn edelleen allekirjoittamaan suurimman osan siinä esittämistäni väitteistä.

Nettikirjoittelun kautta olin törmännyt useisiin blogeihin, joiden työtä ihailin. Ensimmäisiä innoittajiani (jo joskus vuosina 2008-2009) oli Paholaisen Asianajaja Juha Leinivaara. Terveys- ja treeniaiheiden parista alkoi vuosien varrella löytyä monia muitakin, joista lopulta tapasin (kuinkas muutenkaan, kuin Tuska-festivaaleilla nettibodareiden tapaamisessa) Lihastohtori Juha Hulmin. Tulimme hänen kanssaan hyvin juttuun ja Juha kannusti minua aloittamaan myös oman blogini. Sain myös paljon positiivista palautetta Skeptikko-lehden artikkelistani ja juttelin paljon kirjailija Varpu Tavin kanssa. Hänelle kuuluu myös iso kiitos kannustuksesta bloggaamista kohtaan. Varpun kanssa olemme myös joistakin asioista eri linjoilla mutta kunnioita hänen näkemyksiään suuresti.

Päätös bloggaamisen aloittamisesta kesti todella pitkään. Olen kriittisestä luonteestani johtuen myös melko hidas omaksumaan uusia asioita ja pidin pitkään jopa facebookia turhakkeena. Liityin sinne lopulta hävittyäni erään vedon. Muutamia vuosia myöhemmin olenkin jo levittäytynyt useammalle kanavalle, joten jälleen osoitus siitä miten joskus pitää korjata näkemyksiään…

Lopullinen motivaatio bloggaamisen aloittamiseksi tuli siitä kun tiedostin että juuri minua kiinnostavista aiheista ei varsinaisesti ole olemassa suomenkielistä blogia. Englanniksi kyllä seurasin useita lähteitä, missä mm. kriittistä ajattelua ja terveyttä käsiteltiin mutta koin että sellaiselle voisi olla kysynytää myös Suomessa. Olin myös yhä enenevissä määrin huolissani terveyteen liittyvistä suoranaisista huijauksista, joiden katsoin olevan haitallisia tai jopa hengenvaarallisia. Ja koska olen aina ollut niin innoissani tieteestä, halusin jakaa innostukseni muille. Osa motivaatiosta on myös se, että tunnetasolla minua ärsyttää tieteen väärinkäyttö ja -ymmärrys. Muita syitä olen luetellut täällä.

Niinpä sitten eräänä kesäkuisena päivänä 2015 ostin domainin nimeltään tervettäskeptisyyttä.net

Ja loppu on julkisempaa historiaa.

Mikä ei ehkä tällä hetkellä näy, on se että minua kiinnostaa yhä laajemmassa määrin yhteiskunnalliset asiat, talous ja politiikka. Näen että siellä olisi suuri tarve kriittiselle ajattelulle, mitä ehkä joskus saatan puida enemmänkin. Toistaiseksi kuitenkin pitäydyn terveysaiheissa, sillä ammattini puolesta minulla on siitä enemmän sanottavaa.

Viime vuosina olen päässyt seuraamaan ikääntyvien rakkaiden ihmisten sairauksia ja miten niitä on hoidettu menestyksekkäästi tieteeseen perustuvilla hoidoilla. On ollut uskomatonta nähdä, miten esimerkiksi käsien tärinää voidaan vähentää suoraan aivoihin istutettavalla elektronisella laitteella. Tai miten silmänpohjan rappeumaa hoidetaan alunperin syöpälääkkeeksi tarkoitetulla hoidolla. Lähipiiriini on myös syntynyt paljon pieniä lapsia, joiden terveys on paikoin ollut tutkittujen hoitojen ansiota. Vaikka joskus virheitä sattuu, omalla kohdallani olen päässyt näkemään miten hämmästyttäviä asioita tiede voi ihmisten elämään tuoda.

Olen myös kovasti kiinnostunut eettisestä elämästä. Olen aloittanut vapaaehtoistyön tekemisen ja huomioin tällaisen puolen ruokavalio- ja ostoskäyttäytymisessäni. Mielestäni eettinen elämä nimenomaan on rationaalista ja perustuu kriittiseen ajatteluun sekä tieteeseen. En kuitenkaan koe näihin tällä hetkellä niin suurta tunnetason yhteyttä, että alkaisin kirjoittaa tällaisia tekstejä. Ehkäpä joskus niistäkin lisää toisessa yhteydessä.

Päätösajatuksia

Tästäpä tuli pitkä vuodatus, joten kiitos jos jaksoit tänne saakka! Kirjoittaessani huomasin, että olihan tämän kirjoittaminen minulle itsellenikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Olin pitkään ajatellut, että jotain tällaista pitää joskus kirjoittaa mutta riittävä kipinä oli aina jäänyt puuttumaan. Ja kuten totesin, mietin myös että ehkäpä en halua kovin henkilökohtaisiin sfääreihin mennä.

Tämä tarina on tietysti vain murto-osa elämästäni. Tästä puuttuu tarkemmat jutut mm. elämässäni kohtaamistani vaikeuksista, parisuhteista ja monista muista tekijöistä. Uskoisin kuitenkin että sain tähän kuvattua oman “skeptisen historiani” pääpiirteissään. On myös selvää, että tämä on jälkeenpäin rakennettu narratiivi, jota todennäköisesti värittää jonkinlainen prosenttiosuus valemuistoja. Olen ehkäpä muokannut tiedostamattani jotain osia tarinasta jotta saan sen omassa päässäni sujuvaan muotoon.

Sen kuitenkin lupaan, että tämä on kerrottu vilpittömästi sellaisena, kuin sen itse koen.

9 Comments

  1. Hauskaa lukea, miten olet päätynyt tutkijaksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta tekstissäsi oli, miten sattumalla voi olla onnekasta merkitystä ja halulla oppia uutta. Tekstistäsi paistaa intohimo tekemiseesi, jota on mukavaa seurata!

  2. Kiitos blogista ja tästäkin taustoituksesta. “Mielestäni eettinen elämä nimenomaan on rationaalista ja perustuu kriittiseen ajatteluun sekä tieteeseen.” Näin!

    1. Kiitos, Tiina! 🙂 Itse tosiaan ajattelen niin, että eettisyyden taustavoima on kaiken kärsimyksen ja epämukavuuden karsiminen maailmasta. Se on rationaalista. Ja keinot tulee miettiä tieteen sekä filosofian yhteispelillä. Sopivat mielestäni varsin hyvin skeptisyyden ja kriittisen ajattelun kokonaisuuteen.

      Moderni skeptisyys on erilaista, kuin skeptikoiden koulukunta antiikin aikana. Siellä ajateltiin että skeptisyys on keskeinen avain mielenrauhan saavuttamiseen. Kun pidättäydytään ottamasta vahvasti kantaa ilman kunnon perusteluja, on mahdollista saavuttaa tasapainoisempi mieli. Itse katson että tällainen sisäisen rauhan saavuttaminen on edelleen osa skeptisyyttä. Tosin nykyään meillä on paljon tutkimustietoa mm. siitä, mitä on onnellisuus ja miten se voidaan saavuttaa. Myös asioiden ymmärrys tiedon kautta ja useiden näkökulmien tiedostaminen sekä hyväksyminen tuovat omanlaistaan mielenrauhaa.

  3. Hei, lämmin kiitos sinulle tästä pitkästä, mutta ehdottoman kiinnostavasta, omakohtaisesta stoorista. Kuuntelen tässä samalla radiosta pääsiäispäivän messua Lapuan tuomiokirkosta, mutta bloggauksesi oli vakava kilpailija.
    Olen itse kristitty skeptikko ja journalisti, kirjoitin 1990-2004 Ilta-Sanomien uutistoimittajana paljon kriittisiä artikkeleita kaupallisesta terveys- ja ennustushumpuukista sekä epäterveistä hengellisistä liikkeistä.
    Oli kiinnostavaa lukea muistojasi ja pohdintaasi suhteesta kristilliseen uskoon ja kristittyihin.
    Toivotan elämääsi runsain mitoin totuutta, hyvyyttä ja kauneutta!
    T. Heli Karhumäki, päätoimittaja, Sana

    1. Wau, kiitos Heli! 🙂 Mukava kuulla, että kirjoitus kiinnosti. Kaikkea hyvää myös omaan elämääsi!

  4. “… ja olen myös kirjoittanut siitä että kun narratiivit sotivat, faktat tallautuvat taistelutantereeseen. Siksi olisi tärkeää tiedostaa se, että toiset ihmiset yksinkertaisesti pitävät silmillään täysin erilaisia linssejä, minkä läpi he tätä samaa maailmaa katsovat.”

    Miten totta tuo edellä kirjoittamasi onkaan! Itse olen “keskustellut” skeptikkojen kanssa jo parikymmentä vuotta, mutta yhtään eteenpäin emme ole päässeet. Olen yrittänyt virittää keskustelua yksityisten skeptikkojen kanssa, mutta he ovat alun jälkeen nopeasti kieltäytyneet kunniasta. Heitänpä tässä koepallon myös sinun suuntaasi.

    Kertomastasi huomaan, että olemme edistyneet elon tien alkutaipaleella aika lailla samalla tavalla ja kiinnostus tieteellisestä maailmankuvasta näyttää myös olevan yhteinen. Kuitenkin näytämme päässeet melkoisen vastakkaiseen lopputulokseen, vaikka mielestäni en ole yhtään tinkinyt tieteen periaatteista. Minun tarinani löytyy näistä lähteistä:

    Mitä itse uskon?
    https://parapsykologia.blogspot.fi/2012/09/mita-itse-uskon.html

    Olavi Kiviniemi – Suomalainen parapsykologi

    1. Kiitos pallosta, Olavi! 🙂

      Ikävä kyllä joudun liittymään kunniasta kieltäytyjien joukkoon. Tämä johtuu ihan puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Uskon, että kanssasi saisi aikaan varmasti mielenkiintoisia keskusteluja mutta valitettavasti en pysty irrottamaan niille niiden ansaitsemaa aikaa. Olen tällä hetkellä Melbournessa tutkijavaihdossa ja kaikki skeptikointiin käytettävissä oleva aika on varattu tämän blogin sekä sen facebook-sivun pyörittämiseen. Myös Twitter ja muut sosiaalisen median pitävät huolen siitä, että olen käytännössä joka hetki kiinni useammassakin aktiivisessa keskustelussa. Priorisoin näitä siten, että kärjessä ovat lähimpänä omaa alaani koskevat aiheet sekä sellaiset, jotka kiinnostavat mahdollisimman suurta yleisöä. Toivon että keskustelut olisivat mahdollisimman informatiivisia myös niitä seuraaville ihmisille. Tulkintani mukaan terveysaiheet ovat suurelle yleisölle paljon merkityksellisempiä, kuin rajatieto, joten käytän aikani ensisijaisesti siihen.

      Toivottavasti ymmärrät tämän näkökulmani. Oikein paljon onnea ja menestystä kuitenkin omiin tutkimuksiisi ja keskusteluihin! Toivottavasti joku nappaa pallosta kopin 🙂

      1. Ymmärrän hyvin priorisointisi. Pieni täsmennys: minäkään en halua keskustella rajatiedosta vaan tieteelliseltä pohjalta. Rajatiedon edustajat harvemmin ymmärtävät tiedettä riittävästi.

        Pisteet siitä, että viestini sentään tuli näkyviin blogissasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.