Ajattele asiaa, missä olet todella hyvä tai josta satut tietämään poikkeuksellisen paljon. Se voi liittyä työhösi, harrastuksiin tai johonkin muuhun, mihin olet perehtynyt. Ehkä olet lähestulkoon Michelin-luokan kokki tai olet opiskellut Skotlannin historian läpikotaisin. Jokaisella on joku erityisosaamisalue.
Melko varmasti olet myös kohdannut elämässäsi hetkiä, jolloin juuri oma osaamisalueesi tulee vastaan mielestäsi hirvittävällä tavalla väärin kuvattuna. Jos olet ollut kokkaamassa vuosien kokemuksella bravuuriruokaasi, ehkä joku einesruoalla elävä aloittelija on tullut kertomaan että teet sen väärin. Tai katsoessasi Braveheart-elokuvaa, joudut pyörittelemään jatkuvasti silmiäsi historiallisille epätarkkuuksille. Ehkä olet jopa kohdannut ihmisen, joka perustaa kaiken tietämyksensä Skotlannin historiasta kyseiseen elokuvaan.
Mieti kokemaasi turhautumisen määrää.
Ja sitten muista, että sinä itse voit olla jollekin toiselle samanlaisen turhautumisen lähde.
Vuonna 1999 yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston psykologit David Dunning ja Justin Kruger julkaisivat tutkimuksen, josta oli tuleva klassikko. Koehenkilöinä olivat Cornellin yliopiston opiskelijat, joille annettiin ensin tehtäväksi vastata kahteenkymmeneen kysymykseen, jotka perustuivat loogista ja verbaalista päättelykykyä mittaavaan nk. LSAT-kokeeseen (Law School Admission Test). Sen jälkeen koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan, kuinka he omasta mielestään suoriutuivat verrattuna muihin kokeeseen osallistujiin. Jos he olisivat pitäneet itseään keskivertoina, he olisivat arvioineet oman osaamisensa tasan viidenkymmenen prosenttipisteen kohdalle. Opiskelijat kuitenkin arvioivat itsensä keskimäärin 66 prosenttipisteen kohdalle. Tämä ei vielä ollut yllättävää sillä kyseessä on tunnettu psykologinen harha, jonka mukaan ihmiset yleensä arvioivat oman osaamisensa keskiarvoa paremmaksi (kuinka monelle on yllättävä tulos, että 80% autoilijoista pitää itseään keskivertoa parempana kuskina?). Sen sijaan uusi havainto oli se, että kokeessa kaikkein huonoiten pärjännyt 25% osuus opiskelijoista arvioi oman osaamisensa kaikkein eniten yläkanttiin. Kun heiltä kysyttiin, kuinka moneen kysymykseen he luulivat vastanneensa oikein, heidän arvionsa meni yli lähes 50%. Vastaavasti kaikkein parhaiten suoriutunut neljännes arvioi huonoiten pärjänneiden osaamisen reilusti todellista paremmaksi. Tutkijat arvioivat tämän johtuvan siitä, että koska heille testi oli helppo, he arvelivat sen olleen helppo myös muille. Parhaalla neljänneksellä oli kuitenkin realistisin käsitys omasta osaamisestaan.
Tässä ei kuitenkaan ollut vielä koko tarina. Dunning ja Kruger halusivat vielä selvittää, muuttaisivatko opiskelijat arviotaan omasta osaamisestaan jos tietäisivät miten muut pärjäsivät. Tutkimuksen toisessa osassa testipaperit jaettiin viiteen osaan niiden pisteytyksen mukaan, mutta pisteitä ei merkattu papereihin. Samoille koehenkilöille näytettiin nyt yhtä aikaa heidän oma vastauksensa ja kaikkien muiden. Käytännössä he siis pystyivät vertaamaan omaa vastaustaan vastausten koko skaalaan – parhaimmista huonoimpaan. Tutkijoiden hämmästykseksi opiskelijat eivät muuttaneet arviota omasta suoriutumisestaan, vaan pisteyttivät itsensä samalla tavalla kuin kokeen ensimmäisessä osassa. Huonoiten pärjänneet luulivat edelleen pärjänneensä paremmin kuin kaksi kolmasosaa muista koehenkilöistä.
Tutkijoiden päätelmä oli (vapaasti suomentaen):
“Ihmiset, joilta puuttuu tieto tai viisaus suoriutua hyvin, ovat usein tietämättömiä siitä. Sama epäpätevyys, joka saa heidät tekemään vääriä valintoja, on siis se sama joka estää heitä tunnistamasta pätevyyttä – olipa se heidän omansa tai jonkun muun”
Dunning ja Kruger julkaisivat työnsä otsikolla: “Unskilled and unaware of it: how difficulties in recognizing one’s own incompetence lead to inflated self-assessments” ja sen jälkeen tulos on varmennettu muiden tutkijoiden toimesta moneen kertaan. Kirjallisuuteen onkin vakiintunut termi Dunning-Kruger-efekti (DKE), jossa ilmiön kuvaus voidaan typistää kansanomaisesti sanomalla: on aiheesta niin pihalla, että luulee tietävänsä siitä jotain. Efektiä kuvataan usein seuraavanlaisella graafilla:
Huomattavaa on, että oman tietämyksen kokemus voi olla D-K:n huipulla korkeammalla kuin jopa oikealla asiantuntijalla. Toinen, ja vielä tärkeämpi seikka, on se ettei DKE:ssä ole kyse tietämättömyydestä; kyse on tietämyksen illuusiosta. David Dunningin johtamassa jatkotutkimuksessa hiljattain havaittiin, että illuusio omasta asiantuntijuudesta johtaa lopulta jopa siihen, että ihminen luulee tietävänsä täysin mahdottomia ja keksittyjä asioita. Kun tietoa oikeasti karttuu enemmän, ihminen alkaa hahmottaa tietämyksensä rajoja ja tulee tietoiseksi siitä että on olemassa vielä paljon mitä hän ei tiedä.
Ihmisaivoja on hyvin helppo huijata. Jos et usko, muistele vaikka kaikkia näkemiäsi optisia illuusioita, jotka leikkivät monin tavoin aivojesi informaatiota tulkitsevilla osilla. DKE:ssä kyse on niin kutsutun metakognition puutteellisesta toimintakyvystä. Toisin sanoen, oman ajattelun ajattelu on vaikeaa. DKE:tä voisi verrata siihen, että sinut tuupataan taskulampun kanssa säkkipimeään taloon ja annetaan tehtäväksi selvittää sen tarkka pohjapiirros kaikkine yksityiskohtineen ja huonekaluineen. Pienen haparoinnin jälkeen sinulla alkaa olla jo melko hyvä käsitys siitä, missä olet ja alat ehkä hahmottaa talon pohjapiirrosta. Ehkä silmäsi alkavat tottua pimeään ja sinulle alkaa muodostua varmuus siitä, että tämähän oli tässä. Totuus voi kuitenkin olla se, että oletkin itse asiassa monikerroksisessa kartanossa, josta löytyy eri kerrosten lisäksi vielä lisäsiipiä lisäsiipiin rakennettuna. Jos sinulla ei ole aikaisempaa vertailukohtaa, et voi mitenkään tietää, kuinka suuren osan talosta todella olet käynyt läpi. Kun pitkällisen koluamisen jälkeen alat havaita talossa portaita ja ovia, alkaa tuntua siltä että ehkäpä täällä sittenkin on sellaisia paikkoja joista en vielä tiedä yhtään mitään.
Dunningin ja Krugerin alkuperäinen tutkimustulos herättää pari pysäyttävää ajatusta: mitä jos kaikissa asioissa kaikkein epäpätevin 25% ihmisistä arvioi oman osaamisensa kaikkein eniten överiksi? Toisaalta: mitä jos tämä tietämättömin neljännes on myös epäpätevyydestään johtuen kykenemätön tunnistamaan aitoja asiantuntijoita? Tähän kun vielä lisätään internet ja erilaiset sosiaaliset mediat, voidaan ajatella että tässä pohjimmaisessa neljänneksessä on myös paljon niitä, jotka eivät arkaile tuoda omaa tietämystään esiin.
Terveyskeskusteluissa DKE:n vaikutukset näkyvät ja tuntuvat. Ei tarvitse käydä kovinkaan monella nettifoorumilla löytääkseen esimerkkejä siitä kun ihmiset jakelevat itsevarmasti tietämystään tai jopa suoranaisia terveysneuvoja perustuen hämmästyttävän vähäiseen tietoon. Usein perusteena voi olla jopa yksinkertainen oivallus, kuten se että joku asia on “luonnollinen”. Toiset ovat ehkä löytäneet aiheesta muutamia tutkimuksia ja kokevat sen jälkeen olevansa valmiita haastamaan kenet tahansa väittelyyn – jopa alalla vuosiaan työskennelleet tutkijat. Tätä näkee esimerkiksi ravitsemuskeskustelussa paljon. Taistoon voidaan käydä muutaman tutkimstuloksen voimin, vaikka taustalta puuttuu tyystin alan perusoppikirjatason ymmärrys ihmisen aineenvaihdunnan biologisista mekanismeista.
On myös tärkeää huomata, ettei DKE ole myöskään suoranaisesti riippuvainen älykkyydestä. Olivathan alkuperäisen tutkimuksenkin koehenkilöt hyväksytty huipputason yliopistoon (jos se nyt varsinaisesti “älykkyydestä” mitään kertoo). Älykkäät ihmiset ovat samalla tavalla alttiita DKE:lle kuin vähemmänkin älykkäät. Itse asiassa puhtaasti mututuntumalla voitaisiin väittää, että huomattava osa älykkäistä ihmisistä on jopa alttiimpia DKE:lle, sillä he ovat oppineet luottamaan omiin kykyihinsä poikkeuksellisen paljon. Myöskään koulutustaso ei välttämättä yksistään riitä suojaamaan DKE:ltä. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että kriittinen ajattelu ja ennenkaikkea terve itsekritiikki auttaa vaimentamaan DKE:n vaikutusta. Sitä voi opetella koulutuksesta ja näennäisestä älykkyydestä riippumatta.
Koska tiedon avoin etsiminen kuuluu olennaisena osana myös terveeseen skeptisyyteen, DKE vaanii jokaisen nurkan takana. Kuinka sen kanssa sitten eletään?
Tässä muutamia omia ajatuksiani:
- Kaikkein tärkeintä on olla tietoinen Dunning-Kruger-efektin olemassaolosta. Kun nöyrästi hyväksyt sen, että itsekin olet sille altis, olet jo ottanut valtavan harppauksen kohti terveen kriittistä ajattelua.
- Kun otat selvää uudesta aiheesta, pidä koko ajan mielessä että siihen liittyy valtava määrä sellaista tietoa, jonka kattava ymmärrys vaatii todennäköisesti vuosien työn. Yritä siis olla “huumaantumatta” opitun tiedon määrästä, vaikka sitä olisikin paljon.
- Väittele itsesi kanssa. Kun opiskelet uutta, yritä jatkuvasti haastaa itsesi uusilla näkökulmilla ja kysymyksillä. Jos esimerkiksi luet tutkimuksia, kysy itseltäsi “ymmärränkö nämä menetelmät, joilla tulokset on saatu?” ja “onko tämä tulos ristiriidassa/yhtenevä muiden aihetta koskevien tutkimusten kanssa ja miksi?”
- Perustele kantasi mahdollisimman kattavasti monesta näkökulmasta. Tällöin joudut paitsi ottamaan asioista enemmän selvää, myös tarkastelemaan oman tietämyksesi rajoja. Teet itsesi lisäksi selväksi vastapuolellesi, miten/miksi olet kantaasi päätynyt. Jos näyttää siltä että mielipide on vahva mutta sinne on hypätty varsin heppoisin perustein, on syytä epäillä DKE:n vaikutusta.
Itse David Dunning on myös antanut Redditissä muutamia vinkkejä. Hänen mukaansa ykkösjuttu on hommata itselleen Aito Pätevyys. Dunning muistuttaa myös, että ihminen on altteimmillaan DKE:lle joutuessaan tekemään nopeita päätöksiä – silloin kannattaa siis olla erityisen varovainen.
Mutta entä jos satut tietämään asiasta oikeasti jotain ja päädyt keskusteluun sellaisen henkilön kanssa, joka on silmissäsi todella pahasti DKE:n kourissa? Tilanne voi olla todella turhauttava tai jopa kiusallinen. Tässä muutamia vinkkejä:
- Tunnustele keskustelukumppanisi tietämyksen rajoja. Näin saatat saada hänet itse havaitsemaan, että on olemassa paljon mitä hän ei tiedä. Esimerkki: olet hyvin perillä rokotteisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Keskustelet henkilön kanssa, joka väittää niiden aiheuttavan autismia ja että tässä keskeisenä syynä on rokotteiden sisältämä elohopea. Voit kysyä keskustelukumppaniltasi, onko tämä esimerkiksi tietoinen koko autismiväitteen alkuperästä ja siihen liittyvästä tutkimustiedon väärentämisestä. Voit myös kysyä, onko hän tietoinen etyyli- ja metyylielohopean toksikologisista eroista, pitoisuuksista, erilaisten rokotteiden erilaisista tiomersaalipitoisuuksista jne.
- Tiedustele, miten keskustelukumppanisi itse arvioi oman tietämyksensä määrää ja mihin hän perustaa näennäisen itsevarmuutensa.
- Jos katsot sen sopivan tilanteeseen, mainitse Dunning-Kruger-efekti ja pyydä keskustelukumppaniasi perehtymään siihen ja pohtimaan, voisiko hän olla sen vaikutuksen alaisena. Nimittely ei kuitenkaan ole hyvä veto, sillä Dunning-Kruger vaikuttaa meihin kaikkiin vaihtelevissa asioissa vaihteleviin aikoihin.
Dunning-Kruger-efekti on aivoissamme sisäänrakennettu ominaisuus, eikä siitä voi päästä kokonaan irti. On kuitenkin täysin mahdollista hyväksyä sen olemassaolo ja suhtautua siihen terveellä itsekriittisyydellä. Pienellä harjoittelulla Dunning-Krugerin vaikutus voidaan kyllä minimoida, mikä on skeptikon perustaitoja. Brittiläinen filosofi Bertrand Russel on kuuluisasti todennut jo paljon ennen Dunningin ja Krugerin tutkimuksia:
The whole problem with the world is that fools and fanatics are always so certain of themselves, and wiser people so full of doubts.
Tässä lienee hitunen totuutta. Maailma voisi olla parempi paikka jos useampi ihminen pysähtyisi arvioimaan omaa osaamistaan kriittisesti – viimeistään ennen kun lähtee julistamaan sitä muille.
Yhteenveto:
- Dunning-Kruger-efekti on ihmisen taipumus reilusti yliarvioida oman tietämyksen määrä
- Kyseessä on kognitiivinen illuusio, jolle me jokainen olemme alttiita
- Harjoittelulla ja tiedostamisella on kuitenkin täysin mahdollista minimoida Dunning-Krugerin vaikutukset
Lähteenä lisäksi kirja: A Skeptic’s Guide to the Mind: What Neuroscience Can and Cannot Tell Us About Ourselves (2013) Robert A. Burton
Huomautus: minulla ei ole psykologian asiantuntemusta, joten voin tässä aiheessa olla DKE:n vaikutuksen alaisena.
Loistavasti naputeltu teksti, ja jälleen tärkeä aihe!
Suuret kiitokset, Jouni!
Esimerkki: olet hyvin perillä rokotteisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Keskustelet henkilön kanssa, joka väittää niiden olevan täysin turvallisia ja että tässä keskeisenä tietolähteenä on lääkeyhtiöiden omat tutkimukset. Voit kysyä keskustelukumppaniltasi, onko tämä esimerkiksi tietoinen, että monet tutkimukset on rahoittanut juuri kyseistä rokotetta valmistava lääkeyhtiö, jolloin tutkimustuloksia voidaan pitää kyseenalaisina. Voit myös kysyä, onko hän tietoinen tuhansien rokotetta saaneiden lasten ja nuorten halvaantumisista, satojen lasten kuolemista, narkolepsiatapauksista jne.
Periaatteessa tuo on ihan hyvä esimerkki, josta saisi jatkokeskustelua molemmin puolin. Vasta-argumenttina voisi melkeinpä sanoa onko henkilö lukenut näiden tapausten pohja-tietoja läpi ja varmistanut ettei tapaukset johdu muista ympäröllisistä vaikutuksista, kuten lasten kodin hometasosta, siisteydestä ja perheen aikaisemmasta autismiin viittaavasta perimästä.
Artikkelihan on hyvin kirjoitettu. Monesti itsessään huomaa nämä samat piirteet, mutta ei kuitenkaan reagoi niihin heti paikan päällä.
Hyviä huomioita, Pekka. Kun pidetään niin sanotusti ‘mieli avoinna’ kaikille selityksille, pidetään myös mahdollisena tuollaiset vaihtoehdot – ei pelkästään se että nyt tässä on asialla joko epäpätevät tai korruptoituneet asiantuntijat.
Ja yksi mitä voi rokotteiden kohdalla kysyä että onko se pelastanut enemmän kuin aiheuttanut vahinko. Otataan esimerkki läähe X on annettu 100 ihmiselle jonka takia 5 sairastuu narkolepsiaan, mutta ilman lääkettä olisi näistä sairastuneista kuollut 15. Joten oliko rokote kannattava?
Mielestäni yksi hyvä pointti rokottoiden puolesta on isorokko, joka on käytännössä hävitetty maapallolta (pois lukien Amerikan ja Venäjän laboratoriot joissa virusta säilytetään). Ja toinen hyvä esimerkki on tuhkarokko joka vielä vaivaa muutamia kehitysmaita. Ymmärrän jos kyseiset rokotteet aiheuttivat joitakin ongelmia aikoinaan, mutta olisitteko vielä valmiita kärsimään kyseisistä taudeista.
Pakko tähän väliin todeta että tietysti hygienia ja lääketiede ylipäätään on kehittynyt. Mutta myös muistettava se että rokotekammoiset ovat “vapaa matkustajia” kun suurinosa kansasta rokotetaan eivät taudit pääse leviämäänkään rokottamattomiin (jos tauti leviää ihmisten välityksellä)
Yhtä kaikki ei tämä rokote ollutkaan tämän asian ydin, vaan toimi esimerkkinä.
Aino vei tekstit näppäimistöltäni.
Arvoisat Anne ja Aino,
Ei takerruta tämän artikkelin kommenteissa nyt tuohon rokote-esimerkkiin. Kirjoittelen niistä varmasti joskus ihan omankin tekstin joten tervetuloa keskustelemaan aiheesta uudemman kerran.
Sen verran kuitenkin totean, ettei mikään lääketieteellinen toimenpide ole 100% haitaton. Olennaista on, että hyödyt painavat vaakakupissa haittoja enemmän. Käyttöön vakiintuneiden rokotteiden kohdalla alan asiantuntijoiden selkeä konsensus on se, että niiden hyödyt jäävät ylivoimaisesti plussan puolelle. Eikä asia suinkaan ole niin yksinkertainen, että taustalla olisi pelkästään lääkefirmojen “omia” tutkimuksia (yleensä niissä on aina mukana myös riippumattomia tahoja). Luettehan aikaisemman kirjoitukseni konsensuksen merkityksestä.
Itse tämän kirjoituksen hengessä minua kiinnostaisi tietää, minkälaisella koulutuksella/perehtymisellä itse koette tietävänne tästä asiasta enemmän kuin esimerkiksi varsinaiset rokotetutkijat?
Annella ja Ainolla taitaa asian tiimoilta olla koulutus DKE:n yliopistosta Dunningin kunnassa, Krugerin kaupungissa.
Ja kyseessä on sama ilmiö, kuin se, että lumihiutaleen nähdessään moni ihminen vaistomaisesti ajattelee, että “Hah, mikä ihmeen ilmastonlämpeneminen? Tuossahan on IHAN SELVÄ LUMIHIUTALE!”, vaikka pidempiaikainen ilmaston tarkkailu ja vuosikeskiarvojen katsominen toista sanookin.
Emmehän voi tietää, vaikka Anne ja Aino olisivat huippututkijoita, jotka ovat juuri julkaisemassa maailman arvostetuimmissa tiedelehdissä, Naturessa ja Sciencessa, vakuuttavaa todistusaineistoa rokotteiden haitallisuudesta 😉 Jäämme siis odottamaan lisätietoja.
Mitä lumihiutale-esimerkkiisi tulee, sanoisin että siinä on kyseessä ennemminkin analyyttisen ja intuitiivisen päättelyn ero. Eli siis se, että ilman tietoista opettelua asioiden rationaalinen pohdinta ei tule ihmiselle “luonnostaan”. Myös Dunning-Kruger-efektin välttäminen edellyttää rationaalista pohdintaa mutta hieman eri tasolla. Moni voi nimittäin hyvinkin kokea tekevänsä analyyttistä työtä opetellessaan uutta asiaa mutta olennaista onkin se oman ajattelun ajattelu, eli tekstissäkin mainittu metakognitio.
Intuitiivisen ja analyyttisen päättelyn eroista kannattaa ehdottomasti lukea tämä Tiede-lehdessä pari vuotta sitten ilmestynyt artikkeli: Arkijärki hylkii tiedettä
Sitä kuitenkin näkee toisinaan, että joku menee pelkkää lumihiutaletta pidemmälle ja lueskelee muutaman sivun Googlea. Sen jälkeen kokeekin ymmärtävänsä ilmastonmuutoksesta enemmän kuin klimatologit. Kyseessä on oppikirjamainen esimerkki Dunning-Kruger-efektistä, jossa epäpätevyys estää myös tunnistamasta aitoa pätevyyttä.
Tätä rokottamattomuutta voisi omasta mielestä verrata hyvin tilanteeseen missä äiti on lapsiensa kanssa ylittämässä rajusti virtaavaa jokea. Vieressä olisi kyllä hyvä siltä, mutta he päättävät silti uida joen yli, koska silta voi romahtaa.
On luonnollista, että meillä on taipumus uskoa itsestämme, tiedoistamme ja taidoistamme enenmmän, kun on oikein. Kuitenkin siihenkin liittyy se, että usein kyse on meissä oleva itsesuojeluvaisto. Ja onkohan ensimmäistäkään, joka on tätä vajavuutta vailla.
Totta. Kuten tekstissäni kirjoitan, DKE on aivoihin “sisäänrakennettu” ominaisuus, jota kukaan ei ole vailla. Tässä on kuitenkin hiuksenhieno ero tuohon myöskin mainitsemaani “above average”-efektiin, jossa todella luulemme olevamme muita parempia. Olen lukenut tälle jostain jotain evoluutiopsykologisia selityksiä siitä, että hieman ylikorostunut itsevarmuus olisi ollut yksilön selviytymisen kannalta tärkeä mekanismi. Olen kuitenkin varuillani tällaisten tulkintojen kanssa, sillä niille voi olla vaikea löytää uskottavaa todistusaineistoa jolloin ne jäävät niin kutsutuiksi “just so”-tarinoiksi.
Ainon kommentti oli terveen kriittinen. Asioita voi ja pitääkin katsoa useammasta näkökulmasta (kuten tässä artikkelissa kehotettiin). Hyvin usein niitä näkökulmia ole saatavilla kuitenkaan tarpeeksi, että ymmärtäisimme asioiden oikean laidan. Etenkin terveydenhuollossa tulisi yhä enemmän kuunnella potilasta. Potilas tuntee oman kehonsa parhaiten. Joskus potilaan saamat haitat ovat isompia kuin hyödyt, vaikka lääkärit ja käypähoitosuositukset toisin ajattelisivatkin.
Itse asiassa Ainon kommentti oli mielestäni liian suppea, jotta siitä voitaisiin päätellä kuinka terveen kriittinen se oli. Se oli kyllä nokkela muunnos omasta tekstistäni. Kriittisyys on tämänkin blogin pointti mutta se tulee tehdä oikein ja tulen kirjoittamaan tästä vielä paljon. Liian pitkälle vietynä kriittisyys muuttuu denialismiksi, eli vahvan tieteellisen näytön kieltämiseksi ideologisista syistä. On olemassa paljon asioita, joiden takana on niin paljon tieteellistä näyttöä, ettei niiden kieltäminen ole enää terveen kriittistä. Ainoa tapa, jolla vahva tieteellinen näyttö kumotaan, on vielä vahvempi tieteellinen näyttö.
On myös olemassa mahdollisuus, että kun noita mainitsemiasi useita näkökulmia on liikaa, ne eivät enää edistä asioiden aitoa ymmärrystä, vaan sekoittavat tilannetta. Tällaista näkee terveyskeskustelussa paljon. Kaikki näkökulmat eivät ole samanarvoisia, sillä niiden takana ei ole yhtä hyvää todistusaineistoa. Äärimmäisenä esimerkkinä voidaan sanoa, että maapallolta löytyy vielä paljon erilaisia näkökulmia siihen, onko planeettamme litteä vai pallo. Asian pohtiminen voi olla opettavaista mutta kaikkia näkökulmia ei mitenkään voida pitää samanarvoisina empiirisen tutkimustiedon edessä.
Puheet potilaan kuuntelemisesta ovat tyystin eri keskustelun aihe. Lääkäreitä on joka lähtöön samalla tavalla kuin mitä tahansa ammatinharjoittajia ja uskon vakaasti siihen, että jokainen pätevä lääkäri kuuntelee potilastaan parhaansa mukaan. Se, onko hänellä siihen esimerkiksi riittävästi aikaa, on taas terveydenhuoltojärjestelmän resurssikysymys ja kuuluu lähinnä talouspolitiikan piiriin.
Kysyisin vielä tarkennusta väitteeseesi siitä, miksi mielestäsi potilas tuntee oman kehonsa parhaiten? Voin toki kuvitella tilanteita, joissa se pitää paikkansa mutta itse asiassa paljon enemmän tilanteita joissa se luultavasti ei pidä. Potilas ei esimerkiksi tunne veressään virtaavan virtsahapon määrää, joten se pitää mitata. Hän ei myöskään tunne repeytymisherkkiä sepelvaltimotautiplakkeja, mikäli ne eivät vielä häiritse verenkiertoa sydänlihakseen. On myös olemassa koko joukko niin kutsuttuja epäspesifejä oireita (kuten kuume), jolle voi olla kymmeniä eri aiheuttajia. Potilas ei välttämättä voi mitenkään tietää, mikä hänen kuumeensa aiheuttaa. Tässä vaikuttaa koko joukko erilaisia kognitiivisia harhoja, jotka ovat sukua tässäkin mainitulle Dunning-Kruger-efektille. Niistä tulee juttua myöhemmin 😉
Hanna oli siinä mielessä oikeassa että lääkerin pitäisi kuunnella potilasta koska terveydentilaa on lähes mahoton mitata tarkasti. Sen verran pahoittelen että nyt karataan taas aiheesta.
Se että lääkäri toteaa että potilas on terve (ja näin onkin) niin potilas saattaa kuvitella että on sairas ja myös oireet ovat sen mukaiset. Muistaakseni eräässä tutkimuksessa oli että masennukseen paraslääke oli lääke sekä psykologi. Ja lääkkeistä vielä sen verran että mitä suurempi pilleri sen tehokkaampi.
En tähän hätään löytänyt linkkiä mutta luin sellaisesta tutkimuksesta jossa masennusta parannettiin leikkauksella, jossa potilas nukutettiin tehtiin viilto ja tikattiin. Myöhemmin havaittiin että oli hyvin tehokas.
ps. Joskus jäänyt mieleen erään lääkärin kommetti “parastulos saavutetaan kun potilas ja lääkäri uskovat hoitoon”
Mulla se on aina ollut päin vastoin, on korkea koulutus joten teoriassa kai tietoa on jostakin mutta joka päivä huomaan epäileväni että tiedänkö yhtään mitään. Tieto tuo tuskaa. Monessa tapauksessa kova itsetunto korvaa tiedon, nykymaailmassa ei ole niinkään tärkeää mitä on oikein vaan kuka on oikein, ja se on yleensä se kovaäänisin.
Mielenkiintoinen näkökulma, Ptr 🙂 Olen kyllä itsekin tavannut varsinkin muita väitöskirjatutkijoita, jotka ovat tulleet lopulta siihen tulokseen etteivät enää tiedä aiheestaan yhtään mitään. He ovat luultavasti juuri liukuneet tuon tekstissäkin näkyvän graafin toiseen kuoppaan, heti DKE:n jälkeen. Toisaalta nämä henkilöt (ja epäilen, että sinäkin) ovat alttiita DKE:lle heti jossain toisessa aiheessa. Esimerkiksi tuossa linkkaamassani Reddit-ketjussa itse David Dunning kertoo olevansa erittäin varuillaan ostaessaan uutta autoa. Pienen perehtymisen jälkeen voi tuntua siltä että tietääkin aiheesta todella paljon. Huomaan tätä paljon myös itsessäni.
Ymmärrän myös jälkimmäisen pointtisi mutta yritän olla nykymaailman suhteen hieman optimistisempi 🙂 Se on toisaalta yksi niistä syistä, miksi tätä blogia kirjoittelen.
Erittäin hieno ja ajankohtainen (ajasta riippumatta tosin) teksti! Innolla odotan tuota ylempänä kommentissasi mainitsemaa tekstiä rokotteista! Näin terveydenhoitoalan opiskelijana läheinen aihe. Kunhan vaan muistan tarkkailla tätä blogia tulevaisuudessa tuon tekstin varalta!:)
Kiitos! Facebookin ja Twitterin kautta voi seurata uusien tekstien ilmaantumista. Ja kunhan saan ominaisuuden toimimaan, lisään mahdollisimman pian myös vaihtoehdon saada uusista kirjoituksista ilmoituksen sähköpostiin 🙂
Mielenkiintoinen kirjoitus.
Mutta terveen skeptisyyden nimissä, herää epäilys että on kirjoitettu DKE:n voimin. Että kirjoittaja tietää ajattelemisestä juuri sen verran että luulee tietävänsä.
Itse puolestani tiedän tilastomatematiikasta juuri sen verran vähän, että voin huoletta tuoda esiin yhden ilmeisen lapsuksen, vai olisiko peräti olkiukko?
“Älykkäiden” näkee usein naureskelevan sille tilastotiedolle, että 80-90% suomalaisista pitää itseään keskivertoa parempana autoilijana.
Nyt ei tartuta siihen, että keskiverto on matemaattisessa mielessä jotain ihan muuta kuin keskiarvo tai edes mediaani, eikä siihen miten autoilijan paremmuutta pitäisi mitata ja arvottaa.
Tarkastellaanpa sen sijaan eräänlaista 10 autoilijan esimerkkijoukkoa: Yhdeksän autoilijaa on ihan tavallisia, annetaan heille arvosanaksi asteikolla 1-10 vaikkapa 5. Yksi autoilijoista on ihan kokematon aloittelija, kaiken lisäksi ilmeisen lahjaton autoilun taitojen alueella, arvosana 1.
Kuinkas käykään? Tämän hurjan joukon keskiarvo-arvosana on 4.6 -> kaikki nämä tavalliset arvosana vitosen autoilijat ovat KESKIVERTOA PAREMPIA. Eli matemaattisesti/tilastollisesti on täysin mahdollista, että 90% suomalaisista autoilijoista on, aivan oikein, keskivertoa parempia.
Mitä tästä voi päätellä? Luulisin, että ainakin sen, että vaikka olisikin googlaamalla löytänyt hienon teorian DKE:stä, kannattaa olla varovainen tämän tiedonjyväsen käyttämisessä!
Kyllä, on täysin mahdollista että olen itsekin DKE:n alaisena; näin juuri myönnän kirjoituksen lopussa. Terve skeptisyys lähtee itsekriittisyydestä. Mikä seikka tarkkaan ottaen sinua kirjoituksessani epäilyttää? Referoinko mielestäsi alkuperäisen tutkimuksen väärin? Vai oliko siitä tekemäni popularisoitu tulkinta epätarkka? Siteerasinko kenties lähdeviitteenä käyttämääni kirjaa väärin?
Ja mitä tuohon autoiluesimerkkiin tulee, kyse ei ole mistä tahansa tilastotiedosta, vaan vertaisarvioidusta tieteellisestä tutkimuksesta. Prosenttiarvot tottakai pätevät tarkasti vain tutkimuksen otoksessa mutta ovat varmasti jossain määrin yleistettävissä myös laajempaan väestöön. Tarkemmat yksityiskohdat kyselystä ja määritelmistä selviävät kun luet koko julkaisun.
Arvoisa Yomi,
tarkistapa vaikka wikipediasta miten seuraavat tilastotieteelliset käsitteet poikkaeavat toisistaan: Perusjoukko, otos ja näyte.
Eikös keskiarvo ja keskiverto ole eri käsitteitä? Keskiarvo on aritmeettinen keskiarvo tietyistä luvuista ja keskiverto sama kuin mediaani eli keskimmäinen havainto kun absoluuttiset arvot pannaan suuruusjärjestykseen?
Mielestäni tämä usko omaan osaamiseen ilmenee erityisen hyvin kielten osaamisen kuvailussa. Usein ihmiset, jotka osaavat jotain vierasta kieltä kohtalaisesti arvioivat oman osaamisensa kovin korkealle kun taas ihmiset, jotka osaavat kieltä hyvin tai erinomaisesti arvoivat osaamisensa alakanttiin, koska tietävät että opittavaa vielä on esim. natiiveihin verrattuna.
Palkkaan työkseni ihmisiä ja monilla on vaikkapa englannista merkitty työhakemuksessa’äidinkielen tasoinen’ kun eivät pysty referoimaan suhteellisen helppoakaan tekstiä ko. kielellä. Vastaavasti joku eriomaiset taidot omaava on merkannut hakemukseensa hyvä tai jopa kohtalainen.
Kiitos, hyödyllinen ja selväjärkinen esitys 🙂
Eilen kävin juttelemassa asiaa sivuavasti, vaika DKE:tä ei tässä mainita
kohdasta 38:06
http://areena.yle.fi/1-2943384
Suuret kiitokset, Teemu! Fanitan suuresti erityisesti tätä aihetta liippaavaa psykologista tutkimusta. On ilo kuulla ammattilaiselta, etten ole tulkinnut aihetta ainakaan täysin väärin 🙂