Niin tietämätön, että luulee tietävänsä

Ajattele asiaa, missä olet todella hyvä tai josta satut tietämään poikkeuksellisen paljon. Se voi liittyä työhösi, harrastuksiin tai johonkin muuhun, mihin olet perehtynyt. Ehkä olet lähestulkoon Michelin-luokan kokki tai olet opiskellut Skotlannin historian läpikotaisin. Jokaisella on joku erityisosaamisalue.

Melko varmasti olet myös kohdannut elämässäsi hetkiä, jolloin juuri oma osaamisalueesi tulee vastaan mielestäsi hirvittävällä tavalla väärin kuvattuna. Jos olet ollut kokkaamassa vuosien kokemuksella bravuuriruokaasi, ehkä joku einesruoalla elävä aloittelija on tullut kertomaan että teet sen väärin. Tai katsoessasi Braveheart-elokuvaa, joudut pyörittelemään jatkuvasti silmiäsi historiallisille epätarkkuuksille. Ehkä olet jopa kohdannut ihmisen, joka perustaa kaiken tietämyksensä Skotlannin historiasta kyseiseen elokuvaan.

Mieti kokemaasi turhautumisen määrää.

Ja sitten muista, että sinä itse voit olla jollekin toiselle samanlaisen turhautumisen lähde.

Vuonna 1999 yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston psykologit David Dunning ja Justin Kruger julkaisivat tutkimuksen, josta oli tuleva klassikko. Koehenkilöinä olivat Cornellin yliopiston opiskelijat, joille annettiin ensin tehtäväksi vastata kahteenkymmeneen kysymykseen, jotka perustuivat loogista ja verbaalista päättelykykyä mittaavaan nk. LSAT-kokeeseen (Law School Admission Test). Sen jälkeen koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan, kuinka he omasta mielestään suoriutuivat verrattuna muihin kokeeseen osallistujiin. Jos he olisivat pitäneet itseään keskivertoina, he olisivat arvioineet oman osaamisensa tasan viidenkymmenen prosenttipisteen kohdalle. Opiskelijat kuitenkin arvioivat itsensä keskimäärin 66 prosenttipisteen kohdalle. Tämä ei vielä ollut yllättävää sillä kyseessä on tunnettu psykologinen harha, jonka mukaan ihmiset yleensä arvioivat oman osaamisensa keskiarvoa paremmaksi (kuinka monelle on yllättävä tulos, että 80% autoilijoista pitää itseään keskivertoa parempana kuskina?). Sen sijaan uusi havainto oli se, että kokeessa kaikkein huonoiten pärjännyt 25% osuus opiskelijoista arvioi oman osaamisensa kaikkein eniten yläkanttiin. Kun heiltä kysyttiin, kuinka moneen kysymykseen he luulivat vastanneensa oikein, heidän arvionsa meni yli lähes 50%. Vastaavasti kaikkein parhaiten suoriutunut neljännes arvioi huonoiten pärjänneiden osaamisen reilusti todellista paremmaksi. Tutkijat arvioivat tämän johtuvan siitä, että koska heille testi oli helppo, he arvelivat sen olleen helppo myös muille. Parhaalla neljänneksellä oli kuitenkin realistisin käsitys omasta osaamisestaan.

Tässä ei kuitenkaan ollut vielä koko tarina. Dunning ja Kruger halusivat vielä selvittää, muuttaisivatko opiskelijat arviotaan omasta osaamisestaan jos tietäisivät miten muut pärjäsivät. Tutkimuksen toisessa osassa testipaperit jaettiin viiteen osaan niiden pisteytyksen mukaan, mutta pisteitä ei merkattu papereihin. Samoille koehenkilöille näytettiin nyt yhtä aikaa heidän oma vastauksensa ja kaikkien muiden. Käytännössä he siis pystyivät vertaamaan omaa vastaustaan vastausten koko skaalaan – parhaimmista huonoimpaan. Tutkijoiden hämmästykseksi opiskelijat eivät muuttaneet arviota omasta suoriutumisestaan, vaan pisteyttivät itsensä samalla tavalla kuin kokeen ensimmäisessä osassa. Huonoiten pärjänneet luulivat edelleen pärjänneensä paremmin kuin kaksi kolmasosaa muista koehenkilöistä.

Tutkijoiden päätelmä oli (vapaasti suomentaen):

“Ihmiset, joilta puuttuu tieto tai viisaus suoriutua hyvin, ovat usein tietämättömiä siitä. Sama epäpätevyys, joka saa heidät tekemään vääriä valintoja, on siis se sama joka estää heitä tunnistamasta pätevyyttä – olipa se heidän omansa tai jonkun muun”

Dunning ja Kruger julkaisivat työnsä otsikolla: “Unskilled and unaware of it: how difficulties in recognizing one’s own incompetence lead to inflated self-assessments” ja sen jälkeen tulos on varmennettu muiden tutkijoiden toimesta moneen kertaan. Kirjallisuuteen onkin vakiintunut termi Dunning-Kruger-efekti (DKE), jossa ilmiön kuvaus voidaan typistää kansanomaisesti sanomalla: on aiheesta niin pihalla, että luulee tietävänsä siitä jotain. Efektiä kuvataan usein seuraavanlaisella graafilla:

dunning-kruger

Huomattavaa on, että oman tietämyksen kokemus voi olla D-K:n huipulla korkeammalla kuin jopa oikealla asiantuntijalla. Toinen, ja vielä tärkeämpi seikka, on se ettei DKE:ssä ole kyse tietämättömyydestä; kyse on tietämyksen illuusiosta. David Dunningin johtamassa jatkotutkimuksessa hiljattain havaittiin, että illuusio omasta asiantuntijuudesta johtaa lopulta jopa siihen, että ihminen luulee tietävänsä täysin mahdottomia ja keksittyjä asioita. Kun tietoa oikeasti karttuu enemmän, ihminen alkaa hahmottaa tietämyksensä rajoja ja tulee tietoiseksi siitä että on olemassa vielä paljon mitä hän ei tiedä.

Ihmisaivoja on hyvin helppo huijata. Jos et usko, muistele vaikka kaikkia näkemiäsi optisia illuusioita, jotka leikkivät monin tavoin aivojesi informaatiota tulkitsevilla osilla. DKE:ssä kyse on niin kutsutun metakognition puutteellisesta toimintakyvystä. Toisin sanoen, oman ajattelun ajattelu on vaikeaa. DKE:tä voisi verrata siihen, että sinut tuupataan taskulampun kanssa säkkipimeään taloon ja annetaan tehtäväksi selvittää sen tarkka pohjapiirros kaikkine yksityiskohtineen ja huonekaluineen. Pienen haparoinnin jälkeen sinulla alkaa olla jo melko hyvä käsitys siitä, missä olet ja alat ehkä hahmottaa talon pohjapiirrosta. Ehkä silmäsi alkavat tottua pimeään ja sinulle alkaa muodostua varmuus siitä, että tämähän oli tässä. Totuus voi kuitenkin olla se, että oletkin itse asiassa monikerroksisessa kartanossa, josta löytyy eri kerrosten lisäksi vielä lisäsiipiä lisäsiipiin rakennettuna. Jos sinulla ei ole aikaisempaa vertailukohtaa, et voi mitenkään tietää, kuinka suuren osan talosta todella olet käynyt läpi. Kun pitkällisen koluamisen jälkeen alat havaita talossa portaita ja ovia, alkaa tuntua siltä että ehkäpä täällä sittenkin on sellaisia paikkoja joista en vielä tiedä yhtään mitään.

Dunningin ja Krugerin alkuperäinen tutkimustulos herättää pari pysäyttävää ajatusta: mitä jos kaikissa asioissa kaikkein epäpätevin 25% ihmisistä arvioi oman osaamisensa kaikkein eniten överiksi? Toisaalta: mitä jos tämä tietämättömin neljännes on myös epäpätevyydestään johtuen kykenemätön tunnistamaan aitoja asiantuntijoita? Tähän kun vielä lisätään internet ja erilaiset sosiaaliset mediat, voidaan ajatella että tässä pohjimmaisessa neljänneksessä on myös paljon niitä, jotka eivät arkaile tuoda omaa tietämystään esiin.

Terveyskeskusteluissa DKE:n vaikutukset näkyvät ja tuntuvat. Ei tarvitse käydä kovinkaan monella nettifoorumilla löytääkseen esimerkkejä siitä kun ihmiset jakelevat itsevarmasti tietämystään tai jopa suoranaisia terveysneuvoja perustuen hämmästyttävän vähäiseen tietoon. Usein perusteena voi olla jopa yksinkertainen oivallus, kuten se että joku asia on “luonnollinen”. Toiset ovat ehkä löytäneet aiheesta muutamia tutkimuksia ja kokevat sen jälkeen olevansa valmiita haastamaan kenet tahansa väittelyyn – jopa alalla vuosiaan työskennelleet tutkijat. Tätä näkee esimerkiksi ravitsemuskeskustelussa paljon. Taistoon voidaan käydä muutaman tutkimstuloksen voimin, vaikka taustalta puuttuu tyystin alan perusoppikirjatason ymmärrys ihmisen aineenvaihdunnan biologisista mekanismeista.

On myös tärkeää huomata, ettei DKE ole myöskään suoranaisesti riippuvainen älykkyydestä. Olivathan alkuperäisen tutkimuksenkin koehenkilöt hyväksytty huipputason yliopistoon (jos se nyt varsinaisesti “älykkyydestä” mitään kertoo). Älykkäät ihmiset ovat samalla tavalla alttiita DKE:lle kuin vähemmänkin älykkäät. Itse asiassa puhtaasti mututuntumalla voitaisiin väittää, että huomattava osa älykkäistä ihmisistä on jopa alttiimpia DKE:lle, sillä he ovat oppineet luottamaan omiin kykyihinsä poikkeuksellisen paljon. Myöskään koulutustaso ei välttämättä yksistään riitä suojaamaan DKE:ltä. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että kriittinen ajattelu ja ennenkaikkea terve itsekritiikki auttaa vaimentamaan DKE:n vaikutusta. Sitä voi opetella koulutuksesta ja näennäisestä älykkyydestä riippumatta.

Koska tiedon avoin etsiminen kuuluu olennaisena osana myös terveeseen skeptisyyteen, DKE vaanii jokaisen nurkan takana. Kuinka sen kanssa sitten eletään?

Tässä muutamia omia ajatuksiani:

  1. Kaikkein tärkeintä on olla tietoinen Dunning-Kruger-efektin olemassaolosta. Kun nöyrästi hyväksyt sen, että itsekin olet sille altis, olet jo ottanut valtavan harppauksen kohti terveen kriittistä ajattelua.
  2. Kun otat selvää uudesta aiheesta, pidä koko ajan mielessä että siihen liittyy valtava määrä sellaista tietoa, jonka kattava ymmärrys vaatii todennäköisesti vuosien työn. Yritä siis olla “huumaantumatta” opitun tiedon määrästä, vaikka sitä olisikin paljon.
  3. Väittele itsesi kanssa. Kun opiskelet uutta, yritä jatkuvasti haastaa itsesi uusilla näkökulmilla ja kysymyksillä. Jos esimerkiksi luet tutkimuksia, kysy itseltäsi “ymmärränkö nämä menetelmät, joilla tulokset on saatu?” ja “onko tämä tulos ristiriidassa/yhtenevä muiden aihetta koskevien tutkimusten kanssa ja miksi?”
  4. Perustele kantasi mahdollisimman kattavasti monesta näkökulmasta. Tällöin joudut paitsi ottamaan asioista enemmän selvää, myös tarkastelemaan oman tietämyksesi rajoja. Teet itsesi lisäksi selväksi vastapuolellesi, miten/miksi olet kantaasi päätynyt. Jos näyttää siltä että mielipide on vahva mutta sinne on hypätty varsin heppoisin perustein, on syytä epäillä DKE:n vaikutusta.

Itse David Dunning on myös antanut Redditissä muutamia vinkkejä. Hänen mukaansa ykkösjuttu on hommata itselleen Aito Pätevyys. Dunning muistuttaa myös, että ihminen on altteimmillaan DKE:lle joutuessaan tekemään nopeita päätöksiä – silloin kannattaa siis olla erityisen varovainen.

Mutta entä jos satut tietämään asiasta oikeasti jotain ja päädyt keskusteluun sellaisen henkilön kanssa, joka on silmissäsi todella pahasti DKE:n kourissa? Tilanne voi olla todella turhauttava tai jopa kiusallinen. Tässä muutamia vinkkejä:

  1. Tunnustele keskustelukumppanisi tietämyksen rajoja. Näin saatat saada hänet itse havaitsemaan, että on olemassa paljon mitä hän ei tiedä. Esimerkki: olet hyvin perillä rokotteisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Keskustelet henkilön kanssa, joka väittää niiden aiheuttavan autismia ja että tässä keskeisenä syynä on rokotteiden sisältämä elohopea. Voit kysyä keskustelukumppaniltasi, onko tämä esimerkiksi tietoinen koko autismiväitteen alkuperästä ja siihen liittyvästä tutkimustiedon väärentämisestä. Voit myös kysyä, onko hän tietoinen etyyli- ja metyylielohopean toksikologisista eroista, pitoisuuksista, erilaisten rokotteiden erilaisista tiomersaalipitoisuuksista jne.
  2. Tiedustele, miten keskustelukumppanisi itse arvioi oman tietämyksensä määrää ja mihin hän perustaa näennäisen itsevarmuutensa.
  3. Jos katsot sen sopivan tilanteeseen, mainitse Dunning-Kruger-efekti ja pyydä keskustelukumppaniasi perehtymään siihen ja pohtimaan, voisiko hän olla sen vaikutuksen alaisena. Nimittely ei kuitenkaan ole hyvä veto, sillä Dunning-Kruger vaikuttaa meihin kaikkiin vaihtelevissa asioissa vaihteleviin aikoihin.

Dunning-Kruger-efekti on aivoissamme sisäänrakennettu ominaisuus, eikä siitä voi päästä kokonaan irti. On kuitenkin täysin mahdollista hyväksyä sen olemassaolo ja suhtautua siihen terveellä itsekriittisyydellä. Pienellä harjoittelulla Dunning-Krugerin vaikutus voidaan kyllä minimoida, mikä on skeptikon perustaitoja. Brittiläinen filosofi Bertrand Russel on kuuluisasti todennut jo paljon ennen Dunningin ja Krugerin tutkimuksia:

The whole problem with the world is that fools and fanatics are always so certain of themselves, and wiser people so full of doubts.

Tässä lienee hitunen totuutta. Maailma voisi olla parempi paikka jos useampi ihminen pysähtyisi arvioimaan omaa osaamistaan kriittisesti – viimeistään ennen kun lähtee julistamaan sitä muille.

TL;DR:

Yhteenveto:

  • Dunning-Kruger-efekti on ihmisen taipumus reilusti yliarvioida oman tietämyksen määrä
  • Kyseessä on kognitiivinen illuusio, jolle me jokainen olemme alttiita
  • Harjoittelulla ja tiedostamisella on kuitenkin täysin mahdollista minimoida Dunning-Krugerin vaikutukset

Lähteenä lisäksi kirja: A Skeptic’s Guide to the Mind: What Neuroscience Can and Cannot Tell Us About Ourselves (2013) Robert A. Burton

Huomautus: minulla ei ole psykologian asiantuntemusta, joten voin tässä aiheessa olla DKE:n vaikutuksen alaisena.

31 Comments

  1. Todella hieno ja kiusallisiakin ajatuksia herättävä blogaus, suurkiitokset!
    Tässä vielä John Cleesen eräänlainen tiivistelmä aiheesta:

  2. Ansiokasta ja rohkeaa kirjoittamista, kiitos! Itselläni on epäilyksen siemen siitä, että jokainen tapa “olla oikeassa” on omalla tavallaan harhainen. Totuus on suhteellinen käsite ja totuutena kuvataan myös asioita, jotka ovat subjektiivisia näkemyksiä. Tämä lähinnä antaa perustetta sille, että kärsimme jokainen DKE:stä. Ongelma onkin vain siinä, että sitä on niin vaikea tunnistaa itsessään. Johonkin meidän pitää uskoa. Ihmiset tuottavat jatkuvasti ja hillittömästi kasvavan määrän tietoa. Jos vielä 90 -luvulla professori saattoi tuntea kaiken merkittävän tutkimus- ja julkaisutoiminnan omalta alaltaan, nyt sanotaan että oman eritysalansa tiedon päivittämiseen vastaavalla tavalla kuluisi 20 vuotta – joka vuosi. Tällä viittaan siihen, että oikeassa oleminen ja asiantuntemus saattavat olla katoavaa kuvitelmaa. Valistuksen aika on rajautumassa kahden uskomusten aikakauden väliseksi jaksoksi.

    1. Moikka Tuomas,

      Kiitokset mainiosta, joskin minulle ehkä hieman pessimistis-sävytteisestä, kommentista 🙂 Olen aivan samaa mieltä siinä, että kaikki me ihan varmasti “kärsimme” DKE:stä ja että sitä voi olla vaikea tunnistaa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että sitä on mahdollista opetella. Tai ainakin on mahdollista oppia olemaan varovainen johtopäätöstensä kanssa.

      Olen kuitenkin eri mieltä siitä, että asiantuntemus olisi katoamassa. On totta, että tietoa tulee jatkuvasti niin paljon ettei yksi ihminen voi pysyä kaikesta mitenkään kärryillä. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä etteikö asiantuntijoita voisi edelleen (ja jatkossa) olla – heidän alansa vain kapenevat jatkuvasti. Mainitsit esimerkkinä 90-luvun mutta mitä jos katsotaan yhä reilummin taaksepäin. Joskus 1600-luvulla oli mahdollista olla matematiikan, filosofian ja kirjallisuuden huipputietäjä maailmassa (kuten vaikkapa René Descartes). Ei puhettakaan, että toimisi nykyään.

      Myöskään asiantuntijoiden erikoisalojen kaventuminen ei mielestäni ole mikään ongelma, sillä sitä voidaan korjata hajauttamalla tietämystä. Tähän liittyen selkein näkemykseni tulee omalta alaltani sydäntutkimuksen parista. Jos esimerkiksi Euroopan ateroskleroositutkimusyhdistys antaa hoitosuosituksensa rasva-aineenvaihdunnan häiriöiden hoidosta, mukana on lääkäreitä, biologeja, hoitajia, ravitsemustieteilijöitä, geneetikkoja jne. Yhteinen suositus on “keskiarvo” kaikkien tiedosta, mihin jokainen osallistuu. Nämä erikoisalat valikoituvat vielä edelleen kapeampiin osa-alueisiin, joista on mahdollista löytää aina parhaimpia osaajia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.